Pala arkea

Ostin pari viikkoa sitten Rajalan digiviikkojen tarjouksista kaksi uutta objektiivia kameraani, ja vaikka sekosin ostotilanteessa - tarkoitus oli ostaa jompikumpi - olen ollut ostoksiini niin tyytyväinen, että halkean vieläkin ilosta! Molemmissa laseissa on myös huippunopea tarkennus, eli niillä pitäisi periaatteessa voida saada yhtä hyvin liikekuvia kuin tähänastisella lempizoomillanikin. En tosin ole vielä kokeillut niitä varsinaisesti koirakuvauksessa.

Toivon muuten kommentteja siitä, millaiselta näiden kuvien kirkkaus näyttää! Uudella läppärilläni kaikki näytön värit ovat hailakoita ja näyttö itsessään kirkkaimmillaankin suhteellisen tumma, joten kuvankäsittely oli todella hankalaa, enkä ole useimpiin kuviin näin kotikoneella katsottuna ollenkaan tyytyväinen! Toki monessa kuvassa valaistuskin on ollut heikko, mikä saa uuden objektiivin näyttäytymään todella huonossa valossa, vaikka se on aivan loistava. En kuitenkaan uskaltanut vetää kuvia yhtään kirkkaammiksi siltä varalta, että ne hyppäisivät toisten koneilla silmille, koska olen tietoinen tästä erosta. Siispä ovatko kuvat liian tummia tai pimeitä?

Tarkoitukseni oli uusista helmistä innostuneena kuvata hieman tavallista opiskelijan arkea, mutta lopulta se, mitä kuvasin, on kaukana normaalista arjestani. Menköön nyt kuitenkin! Kuvat ovat jo viime viikolta, mutta tähän päivän saakka en ole ennättänyt tekemään niille yhtään mitään, koska olen opiskellut pahimmillaan 11 tuntia päivässä. Jotakin kertoo ehkä sekin, että tähän mennessä kahden ja puolen kuukauden aikana olen lukenut sivu sivulta 2000 sivua uskontotiedettä ja psykologiaa.

DAY 1

 

Ensimmäiset testikuvat piti tietysti räpsäistä jo omassa olohuoneessa, jota on vähitellen yritetty saattaa joulukuntoon. Seuraava osa joulusisustusta valmistuu tulevana viikonloppuna, kun verhot saavat punaiset tähtikoristeet ja minä ehdin viimeistellä kuvan tumman TV-tason muutosprojektin. Olen katunut sitä, että olen aikanaan ostanut tummat kalusteet, koska pienessä asunnossa ne imevät kaiken vähäisenkin valon! Niinpä päästimme kokeilla dc-fix-sisustusmuovin sopivuutta pikkulipastojen päällystämiseen, ja niistähän tuli ylihienot! Vielä päällystäminen on toisen puolen osalta kesken, mutta laitan varmasti kuvan, kun homma on valmis!

Illalla laiskotti, joten minnekäs muualle me suuntasimme kuin Masalaan herkuttelemaan...

DAY 2

Ajatelkaa! Asumme kilometrin päässä Kauppatorilta mutta samalla

yllä kuvatun, ihanan niittyaukean laidalla! Koiraihmisen unelma :)

 

Alla olevaan kuvaan liittyy hassu sattumus: Psykologian opiskeluun kuuluu pakollinen koehenkilövelvollisuus, josta osan suoritin viime keskiviikkona. Matkalla laboratioriolle minut pysäytettiin kaksi kertaa: toisella kertaa Punaisen Ristin puolestapuhujan ja toisella jonkin opiskelijalehden gallupintekijän toimesta. Molemmille jouduin siinä kiireessä sanomaan ei, mutta ensimmäiseksi mainitun kohdalla valitsin ehkä hieman väärän sanamuodon. Olisin tietysti voinut sanoa meneväni koehenkilöksi psykologian kokeeseen enkä: "Olen juuri menossa psykologisiin kokeisiin." Ero on hiuksenhieno, mutta jälkimmäinen sai kysyjän jähmettymään täysin, tuijottamaan minua ihmeissään suurin silmin juuri kuten mentaalisesti hullua säikähtänyt voi tehdä ja toivottamaan epäuskoisesti: "Noh...onnea sinne..." :D

Itse koehenkilöjonossa törmäsin vielä Munkkiniemen ajoilta vanhaan lukiokaveriin, mutta kovin montaa sanaa emme ehtineet ihmeissämme vaihtaa. Kumpikaan tuskin muisti toisensa nimeä tai muuta, mutta sen ehdimme todeta, että tutulta näyttää ja että MYK:issä ollaan oltu!

DAY 3

 

Aamun ihana kuura ja iltapäivän vieläkin ihanampi ensilumi!

Ja juuri sinä päivänä satuin kantamaan kameraa mukanani!

 

Minua on pitkään harmittanut, että Tuomiokirkkoa kuvattaessa jokin kohta jää aina ruudun ulkopuolelle - useimmiten tietysti tornin huippu. Eipä jää enää, kun on 15mm laajakuvalinssi! Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa! Nyt saisivat revontulet tulla leimuta, niin pääsisimme miehen kanssa taas jahtiin. Kaksi aiempaa kertaa olemme joutuneet palaamaan tyhjin käsin vain hieman myöhästyneinä, mutta kolmas kerta toden sanoo?

 

Iltapäivällä istuin kolmisen tuntia uudessa raakakakkukahvilassa lukemassa psykologian tenttiin. Illemmalla herra B tuli suoraan töistä, äiti koulutuksestaan täällä Turussa ja iskä koko matkan Espoosta asti ohikulkumatkallaan samaiseen kahvilaan herkuttelemaan.

 

Perjantailta ei ole enää muita kuvia kuin nämä räpsyt naapurista. Emme olleet nähneet Fannyn kanssa rehellisesti sanottuna varmaan kuukausiin niin, että olisimme voineet jutella kunnolla, joten päätimme järjestää piparipajan, nauttia työn tuloksesta ja höpötellä samalla. Lopuksi jouduin vielä testaamaan uuden objektiivin hämäränsietokykyä, ja eihän tuo kummoinen ollut. Olisipa meilläkin noin ihanan vaalea makuuhuone, niin päivänvalossa voisi saada ihania potretteja joskus omistakin karvaturreista!

Kotimatkalla

 

Terveyspoliiseille tiedoksi, että reppu oli luonnollisesti tyhjä!
Pentu vasta totuttelee uuteen rinkkaansa. :)

Teimme Chhainan kanssa kahdestaan viikonloppuna reppureissun Loviisaan. Hoina jäi herra B:n kanssa Turkuun, koska sillä on juoksut, ja Nelson odottaa yhä onnellisen tietämättömänä tulevaa pallioperaatiota. Chhaina oli aivan ihana matkakumppani: se sai hienolla käytöksellään liki kymmenkunnan eri ihmisen juttelemaan kanssani, ihastelemaan pentua tai kysymään sen rotua. Likka kylläkin huohotti ja läähätti matkan Loviisasta Helsinkiin, mutta siksi että bussi oli niin tukalan kuuma, että minullekin tuli siellä huono olo. Sen sijaan Helsinki-Turku-välillä Chhai nukkui koko matkan lattialla. Nukuin itsekin tunnin verran eli puolet matkasta, eikä likka ollut eväänsäkään räväyttänyt sillä välin. Yli viiden tunnin matka ja neljän ja puolen tunnin istuminen kolmessa eri linja-autossa kävi yhtä leikiten kuin yksinkin - paitsi että yhdessä matkustaminen oli paljon mukavampaa, kun oli hassua ja hulvatonta seuraa! :)

Ison kunniamerkin pentu saa myös käyttäytymisestään Kampissa: maanalainen kaukoliikenteen terminaali liukkaine lattioineen ei jännittänyt yhtään vaan heittelimme kevyesti ylävitosia sielläkin. Ulkona sain käskytettyä Chhainan pissimään betoniviidakossa ja bussin vaihdon kamalassa kiireessä puun juurella olleille pikkukiville, ja lisäksi pentu tuli kiltisti kanssani rappusia ja käytäviä myös kauppakeskuksen ihmisvilinässä, kun minun oli saatava yläkerroksen kahvilasta välipalaa ja juotavaa koiralle. Hoinahan on sekin yhtä rento matkustelija mutta juurikin Kampissa ja Helsingin keskustassa se vetää, panikoi tai stressaa, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua.

Yksi kotilomalle asettamistani tavoitteista oli ennättää metsään valokuvaamaan koiria ja etenkin Nelsonia, josta en ilman kunnollista kuvaa ole vielä tähän mennessä saanut tehtyä omaa osiota tuonne koirien esittelyynkään. Tarkoitus oli käydä iskän ja koirien kanssa kunnon lenkillä, mutta alkumatkasta eteemme ilmestyneet suppilovahverot aiheuttivat sellaisen keräilyhysterian, että koirat saivat tyytyä herkuttelemaan mustikoilla ja säntäilemään sinne tänne omatoimisesti.

Viikonloppuna sattui myös ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen haaveri Nelsonin kanssa, kun yrittäessämme leikata sen kynsiä se puri minua kahteen eri otteeseen ihan kunnolla käteen. Ensimmäisestä nappaisusta päätin vielä, että koira ei todellakaan tule pääsemään kynsienleikkuusta puremalla, mutta toisella ja kovemmalla herralla jo huusin ja itkin niin, että homma jäi kertaheitolla siihen - kyllä näköjään 13-kiloisella cavalierillakin riittää puruvoimaa. 

Olemme olleet Nepan käsittelyssä varuillamme juuri puremisen kannalta, koska se oli yksi syy herran kodinvaihtoon, mutta koska tuohon tapaukseen mennessä mitään moista ei ollut esiintynyt missään hoitotoimenpiteessäkään ja koska trimmaajakin väitti leikanneensa kynnet aivan ongelmitta, koiran reaktio tuli silti vähän yllätyksenä. Minähän nyt en tietysti tule Nelsonin kynsiä jatkossakaan leikkaamaan, kun koira asuu monen sadan kilometrin päässä, mutta joku keinohan leikkaamiseen on keksittävä. Osa kynsistä oli jo nyt niin pitkiä, että niitä ei kohta millään saakaan leikattua.

Lopuksi on pakko vielä laittaa Finasta tuore seitsenvuotispotretti. Aivan uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu! Toisaalta tuntuu, että Fina olisi ollut meillä jo ikuisuuden - onhan sen jälkeen meille ehtinyt tulla jo neljä muuta koiraa. Ihan hullua! Minulla on ollut jo pidempään ikävä omaa agilityrusakkoani, ja olemme suunnitelleet perheen kanssa tekevämme jossakin vaiheessa muutaman viikon koiravaihdon niin, että mitä luultavimmin iskän paras kaveri Hoina saa mennä Loviisaan isän lenkkikaveriksi ja Fina pääsee puolestaan pitkästä aikaa treenaamaan ja kisaamaan tänne Turkuun. :)

Sä olet kaunistunut niin...

Kaikki kuvat © Katri Pietilä

Kävimme viikonloppuna taas pitkästä aikaa Miikku-kasvattajan luona. Pari yötä tuli nukuttua makeasti, kun käytiin aina iltasella pellolla valokuvailemassa, päiväsaikaan remuttiin Chhainan sisarusten Kenon ja Jokrun sekä Miikun omien koirien kanssa ja välillä natusteltiin asiaankuuluvia ähkyherkkuja yleisurheilun EM-kisaruudun ääressä. Lisäksi Miikku hieroi taas Hoinan, mistä minä olen jälleen ikihyviksi kiitollinen! :)

Chhaina täyttää viikon päästä jo puoli vuotta, ja se kaunistuu päivä päivältä. Olemme alkaneet vähitellen temppuilla enemmän ruokinnan yhteydessä, ja paraikaa etsiskelen lähikunnista sopivaa, pienempää monitoimiseuraa, jossa pääsisimme jo kursseille - ATT:llä kun ikäraja ryhmiin on ehdoton yksi vuosi. Koska minulla on hallille kuitenkin avain, aiomme varmasti ottaa Chhainankin kanssa hyppytekniikkaa jo nyt syksyn mittaan, koska sain Hoinan koulutuksen yhteydessä Vappu Alatalolta pentutreeneihinkin ohjeita.


Muutimme tosiaan eilen Miikulta - ja samalla kesälomilta - palatessamme takaisin Turkuun, koska ensimmäiset yliopistojutut alkavat jo huomenaamulla. Hoina oli aluksi lenkeillä hieman stressaantunut kaupunkiin paluusta, mutta koska koirilla on melkoisen toiminnantäyteiset puolitoista viikkoa takanaan, ne saavatkin nyt viettää aluksi muutaman lepopäivän. Suurkiitos vielä Miikulle: ansaitset täydet pisteet täysihoidosta, kuvista ja Hoinan käsittelystä! ♥

Kevään ensimmäinen patikka

Meillä on avomiehen kanssa valtava vaelluskuume. Olemme päättäneet tehdä tänä kesänä ainakin yhden pidemmän metsäretken Hoinan, teltan ja retkikeittimen kera, muistella partiotaitoja ja harjoitella, jotta voimme lähteä parin vuoden päästä Haltille. Kesäreissun ajankohta tai paikka ei kuitenkaan ole vielä selvillä, joten lievitimme kuumetta näin ensihätään reilun 10 kilometrin patikalla, Ruotsinpyhtään Kukuljärven reitillä. Itse lenkki on vain reilun kahdeksan kilometrin pituinen, mutta poikkesimme siltä katsomaan luolaa, jossa on muinoin asunut ihmisiä.

Itse olin kiertänyt Kukuljärven kerran aikaisemmin, ehkä nelisen vuotta sitten syksyllä äidin, isän, Rillan ja pikku cavalierien kanssa. Luolalle emme kuitenkaan silloin poikenneet. Maasto on reitillä paikoin aika haastavaa, minkä vuoksi kilometreihin uppoaa huomattavasti normaalia enemmän aikaa. Parissa kohdassa pääsi kokeilemaan pientä kalliokiipeilyäkin käyden avulla! :)

Reitin varrella on myös laavu, ja sieltä löytyikin ruokapurkkien etiketeistä päätellen virolaisen pilkkijäkaksikon varusteet. Järvi oli porattu täyteen reikiä, ja miehet näyttivät nauttivan kauniista kevätpäivästä täysin rinnoin. Itse en kyllä olisi enää jäille uskaltanut...

Lisäksi laavulla olisi tietysti ollut mahdollisuus paistaa itselleen pientä evästystä, ja nauroimme miehen kanssa, että kerta toisensa jälkeen nurisemme grillipaikalla unohtaneemme taas ottaa edes soijanakkeja mukaan. Ehkä vihdoin ensi kerralla? Kaakaota meillä kyllä oli termoksessa sekä tietysti vettä ja pikkunaposteltavaa.

Koska reitillä oli tietysti koiran vapaana pitäminen kiellettyä, Hoina sai tepastella menemään canicross-vehkeissä. Mutta miksi ihmeessä en ollut keksinyt moista aikaisemmin? Varusteet minulla on ollut jo vuosikausia, mutta en ole tullut aikaisemmin ajatelleeksi pukea niitä päälleni vaellukselle, vaan kärvistellyt ja päästellyt ärräpäitä, kun koira vetää ja käsiin sattuu. Tosin liukkailla ja jyrkillä kallio-osuuksilla Hoina oli tällä reissulla pakko päästää hetkeksi irti, tai muuten olisi voinut tulla ruumiita. Pari kertaa taisin mennäkin mukkelismakkelis, kun koira nykäisi juuri tapaillessani seuraavaa askelta pahassa paikassa. :D

Luolaa etsiessämme eksyimme hieman polulta, kun yhtä tiukkaa käännöstä ei ollut merkitty juuri mitenkään, mutta löysimme oikean paikan sitten vihdoin - kiitos sinne piilotetun geokätkön, jota oli helppo lähestyä navigaattorilla. Navigaattori vaan ei näyttänyt korkeuseroja, ja niin ukkeli laitteineen opasti meidät suoraviivaisesti luolan yläpuolelle niin, että kiipesimme 20-30 metriä kallioseinämää ylös vain havaitaksemme, että luola oli kallion toisella puolella - ja tietysti siellä alhaalla!

 

Odotin jotakin säälittävää kallionkoloa, mutta yllätyin suuresti, kun pienen pieneen koloon itsemme ängettyämme päädyimmekin ihan kunnon kokoiseen kiviluolaan, jossa kädet eivät paikoin yltäneet lähellekään kattoa. Ulkopuolelta ei olisi voinut aavistaakaan, millainen huoneisto kiviröykkiön sisään piiloutuikaan. Ihan vaikuttava geokätköpaikka!

Jos jollakulla on hyviä vinkkejä vajaan viikon vaellusreiteistä - ja reitittömätkin kelpaavat, kunhan kartta löytyy - niitä saa ilomielin kertoa kommenteissa! Myös pienemmät, noin 20 kilometrin viikonloppureitit kiinnostavat Turun tai Uusimaan alueella. Suomessa on niin paljon upeita paikkoja, joissa lomailu on aivan ilmaista, että valinnan vaikeus on päässyt yllättämään. :)