Koiranomistajaopiskelijan paradoksi

Ah, kevät kevät kevät! Minulla on todellakin kevättä ei vain rinnassa vaan ihan joka solussa! Ignoorasin siis täysin tulleen pikaisen takatalven ja sen aiheuttaman synkkyyden keskivertosuomalaisen mielessä, ja olen yhä sitä mieltä, että kesä on jo pian täällä! Valitettavasti minulle kevään tulo ei tosin ole tarkoittanut minkään sortin inspiraatiota energian suuntaamiseksi kouluasioihin, vaan olen vain hömpötellyt menemään koiratreeneistä kisoihin ja päinvastoin. Haut on laitettu menemään uskontotieteen, pohjoismaisten kielten ja saksan kielen aineisiin, ja nyt viimeistään pitäisi sitten edetä lukemisessa vähän enemmän kuin parikymmentä sivua päivässä kerran viikossa...

 

Tässä opiskeluja ja mahdollista muuttoa pohdiskellessa olen toistamiseen päätynyt futuuriseen tenkkapoohon, jota nimitän myös koiranomistajaopiskelijan paradoksiksi. Kun tulevaan autoon menevät kustannukset asuntovuokrasta puhumattakaan tulevat maksettaviksi, on sanomattakin selvää, että pennejä joutuu etsimään kaappien alta ja uuninkin takaa. Koko henkilökohtaisen budjetin kaataa viimeistään koiraharrastus, joten taas on muutama kauhunväreiden aalto paikallaan. Olen kotihiiri ja vähän vaatteita tai tavaroita shoppaileva, joten opintotuella pärjäisin varmaan oivallisesti, mikäli en omistaisi autoa. Auton puolestaan tarvitsen, jotta pääsen koiratreeneihin ja kisoihin. Jos oletetaan, että olen jatkossakin opiskelija, mahdollisuudet käydä töissä rajoittuisivat iltoihin ja viikonloppuihin - potentiaaliseen treeniaikaan - ja työllä rahoittaisin auton. Mutta hetkinen, mihin sitten tarvitsen autoa, jos vapaa-ajan työnteko tekee tyhjäksi tarpeen autolle koiraharrastuksia varten? Voisiko joku koiran ja auton omistava opiskelija valottaa minulle hieman näkökulmaa, joka minulla jää asiassa selvästi huomiotta? Epätoivoisemmin ilmaistuna: miten te sen teette?!

 


Uusi askel aiheuttaa tuskailua...

Kun jatkan lieroiluani aivosolukkojen labyrintissä ulospääsyä löytämättä, voin yhä jatkaa onnellista ja huoletonta harrastuselämää täällä Loviisassa. Treenit alkavat viimeistään kahden viikon päästä, jolloin alan hillua kentällä kolmena neljänä iltana viikossa, milloin agilityliivi ylläni, milloin noutokapula perstaskussani. Vapaapäivinä yritän saada pääsykoekirjojen sivuihin vipinää, vaikka yllä kuvaamani ongelman aiheuttama hämmennys onkin toisinaan viedä kaiken motivaation.

Ps. Lieroilusta tuli mieleeni, että näin viime yönä unta, jossa omistin kaksi chihuahuaa. Kun otin ne syliini - tai käsiini - ne olivat hamsterin kokoisia niin että nyrkkini oli vähällä murskata ne, ja kun laskin hamsterikoirat maahan, ne muuttuivat kastemadoiksi, jotka kaivautuivat hiekkaan ja ilmeistyivät toiselle puolen mökkipihaa kumpikin aivan eri suunnille. Ja unen syvällisempi taso tai merkitys? Ei aavistustakaan!

Tällainenko on laskuhumala?

Elämäni Helsinki-vaihe on nyt ohi. Tämä kuva oli ensimmäisessä
Helsingistä julkaisemassani blogimerkinnässä kaksi ja puoli vuotta sitten.

Hassua. Nyt se on ohi: lukio ja ylioppilaskirjoitukset. Eilen vielä lähestulkoon itkin ja uhosin, että meni miten meni, tänään iltapäivällä istuisin jo onnesta aivan puurona bussissa matkalla kotiin eikä minun tarvitsisi ajatella yhtään mitään. Nyt istun siinä bussissa, eikä tämä olo nyt mikään maatajärisyttävän erityinen ole.

Koe tuntui lopulta helpolta. Ainakin onnistuin enkä voi enää vaikuttaa arvosanaani, joten koetta on turha jälkeenpäin miettiäkään. Puolessa välissä olin jo aivan puhki. Sen jälkeen kirjoitin vielä kymmenen liuskaa lisää. Kun vihdoin pääsin kämpille pakkaamaan, en olisi jaksanut liikahtaa senttimetriäkään. Olo oli kuin minkäkin maratonin jäljiltä - niin fyysiset kuin henkisetkin voimat olivat karanneet teille tietymättömille. Maleksin hetken blogeja lueskellen ja lähdin kohta sitten ratikalla kohti keskustaa. En katsonut kelloa enkä bussiaikatauluja. Nyt ei tarvita enää aikatauluja!

Ratikassa ympärilläni lehahti välillä ikävä polttoaineen haju. Tankkasin auton eilen ilman suojahanskoja ja sain lapasiini Diesel-öljyä. Sitten laitoin lapaset yöksi hattuhyllylle ja aamulla pipokin haisi. Sitten laitoin hanskat ja pipon koulussa takin hihaan ja kohta koko takki löyhkäsi. Hienoa, Bea! Siinä minä sitten istuin ratikassa laskuhumalan kaltaisessa melankolisessa väsymyshuurussa - vai diiselipöllyissä, who knows? - ihmetellen, missä se kauan odotettu riemu oli ja toivoen että joku kantaisi minut kotiin.

Kampin terminaalissa pikavuoron kuskille oli käynyt jokin aivopieru, jota tämä lähti selvittämään ja jätti meidät matkustajat hölmistyneinä jonottamaan tyhjään bussiin. Minä en jaksanut jäädä sinne kekkuloimaan, joten hilpaisin samaan aikaan viereisellä laiturilla lähdössä olevaan vakiovuoroon. En tiedä miksi, mutta minulle tuli bussissa vielä huono olokin. Porvoon linja-autoasemalla mietin, miten hyvin sana etoa kuvasi oloani. Minua etoi. Sitten aloin miettiä, miksi joitakin ällöttäviä asioita sanotaan etoviksi, vaikkei oikeasti etoisikaan yhtään. Se on niin hyvin kuvaava sana, ettei sitä pitäisi kuluttaa. Sitten tajusin, että sitä sanaahan käytetään lisäksi vielä aivan väärin! Jos lattialla on vaikkapa kuolainen kumikana, kuten meillä usein on, saatan sanoa, että onpas se etova. Mutta eihän se kana ole etova! Ei sitä edo (taipuuko se noin?!)! Minua etoo! Silloinhan kanan kuuluisi olla edottava, koska se saa minut etomaan! :D Eihän kutitettava henkilökään ole kutittava, vaan kutittava henkilö on se joka kutittaa. Yes, sir! Tällainen äikkämonsteri todellakin olen. :D

Nyt, kun selvensin kaikille upeat mielenliikkeeni, voin varmaan mennä lepäämään. :D Palannen takaisin puikkoihin, kun tästä psykologian kirjoitusten laskuhumalasta selvitään...

Kevättä rinnassa

Olin eilen illalla pitkän aikaa koneella, sormet näppäimistöllä, valmiina kirjoittamaan tai tekemään mitä tahansa muuta kuin tarttumaan lukiokirjoihin niitä viimeisiä kertoja koskaan. Sitä paitsi blogiin kirjoittaminenhan olisi mitä parhainta harjoitusta äidinkielen esseekokeeseen! No, lopulta simahdin sanaakaan kirjoittamatta Nukkumatin käsivarsille ja vain toivoin parasta. Ihan hyvin tuo ainakin tuntui menevän: jos ei sieltä L:ää tule, niin se on sitten voivoi - ainakin sain aikaiseksi juuri omannäköiseni aineen!

Perjantaina kävimme pitkästä aikaa Fannyn ja Noonan kanssa lenkillä ja kameraan tarttui mukaan muutama ihan aurinkoinenkin otos. Yleensä juuri hienoilla säillä muistan kyllä ottaa kameran, mutta aina joko muistikortti tai akku jää kotiin... Viikonloppuna teimme puolestaan Finan kanssa pienen roadtripin Kotkan ja Turun kisojen kautta Helsinkiin, mutta tuplanolla antaa aina vain odotuttaa itseään. Yritän saada reissusta treeniblogiin parempaakin sepustusta, mutta sen verran sanon, että älkää unohtako pöytää ihmiset! Ei välttämättä ole kovin itsevarma fiilis radalle lähdettäessä, jos se sisältää koiralle täysin uusia esteitä. :D

Lopuksi minun on jaettava ilouutinen, joka saa minut jaksamaan läpi vaikka harmaan kiven - tai jos nyt vaikka ensin vaan psykologian kirjoitusten. Keväästäni on nimittäin näillä näkymin tulossa aivan mahtava! Kunhan keskiviikon puristuksesta selvitään, luvassa on viikon lomamatka Rukalle, töitä ainakin heinäkuun puoliväliin saakka ja mikä parasta - huhtikuun puolesta välistä alkaen treenejä melkein joka arki-illalle! Nyt, kun asun taas Loviisassa, pääsen koska tahansa kentälle omin avaimin, ja lisäksi paitsi että aion itse osallistua koulutusryhmiin, vedän myös ihan ikiomaa agilityn tekniikkaryhmää! Juuri ennen Helsinkiin muuttoani toimin apukouluttajana alkeiskurssilla, mutta nyt olen ensi kertaa aivan omin päin ohjaksissa ja saan toteuttaa treenit mieleni mukaan. Luvassa on siis jotakuinkin samanlaisia treenejä, joita olemme koko kevään Hoinan kanssa tehneet omatoimitreeneissä, ja Hoina tulee olemaan mukana tässä omassa ryhmässänikin. Olen ryhmästä niin innoissani, että pelihousut meinaavat vallan revetä! Ainakin tulemme itse saamaan juuri sellaista harjoitusta kuin tarvitsemmekin ja toivon todella, että myös muut saisivat kurssista paljon uusia asioita radalla hyödynnettäväksi. Tarkoitus olisi saada aikaan keskusteleva ja toisiaan avustava tavoitteellinen pienryhmä, jossa kaikki toimii mahdollisimman joustavasti.

Hoinakin kurkottelee jo kohti kevättä :)

Pikkujyrsijä

Arvatkaas mitä. Olisi vain pitänyt luottaa vaistoon reilu vuosi takaperin, kun jätin hyvästit Apinaparkki-blogille. Tuntui hassulta jättää oma, persoonallinen blogi, mutta silloin upea hifistelysivusto näytti hetken ylivoimaisen upealta. Yksipuolisuus alkoi kuitenkin kyllästyttää. Halusin oman, hauskan ja sopivan sotkuisen blogini takaisin! Oma osoitekin astunee taas voimaan parin päivän kuluessa. Ja mikä olisikaan sopivampi hetki avata uusi sivusto kuin maanantaipäivä vain viikkoa ennen vihoviimeisiä lukionpenkillä istumisia? Kohta olen vapaa! Toisin sanoen kohta olen taas paniikissa.

 

Tämä pikkujyrsijä on saanut tällä viikolla oikein luksusaikaa mamman kanssa, kun juoksunsa aloittanut Hoina (Nii-in! Mihin se pentu meni?) jäi kisamatkalta kotiin, ja me ajoimme kisoista suoraan Helsinkiin niitä vihoviimeisiä kertoja. Herra B oli täällä viikonlopun yli työkoulutuksensa yhteydessä ja huomenna minulla itselläni on viime hetken tsekkaus ennen kirjoituksia - psykologian tentti. Kyseessä on siis suullinen ryhmäkertaus tai -kuulustelutuokio, jossa viimeistään tulee joko helpottunut tai täysin ahdistunut olo. Katsotaan miten käy! :D Tuleva viikko on viimeinen lukuviikko, mutta minä olen onnistunut täyttämään sen  jo etukäteen hienosti ainakin treeneillä ja kahden päivän kisaviikonlopulla. Kyllä kannatti löysätä perfektionistin vannetta pään ympärillä! :-)

Koska kyseessä on ällöttävä ja iljettävä ensimmäinen postaus, se on lopetettava vieläkin epämiellyttävämpään kliseeseen: Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin - mukavaa alkanutta viikkoa kaikille ja tervetuloa uuden blogin lukijaksi!