Kotimatkalla

 

Terveyspoliiseille tiedoksi, että reppu oli luonnollisesti tyhjä!
Pentu vasta totuttelee uuteen rinkkaansa. :)

Teimme Chhainan kanssa kahdestaan viikonloppuna reppureissun Loviisaan. Hoina jäi herra B:n kanssa Turkuun, koska sillä on juoksut, ja Nelson odottaa yhä onnellisen tietämättömänä tulevaa pallioperaatiota. Chhaina oli aivan ihana matkakumppani: se sai hienolla käytöksellään liki kymmenkunnan eri ihmisen juttelemaan kanssani, ihastelemaan pentua tai kysymään sen rotua. Likka kylläkin huohotti ja läähätti matkan Loviisasta Helsinkiin, mutta siksi että bussi oli niin tukalan kuuma, että minullekin tuli siellä huono olo. Sen sijaan Helsinki-Turku-välillä Chhai nukkui koko matkan lattialla. Nukuin itsekin tunnin verran eli puolet matkasta, eikä likka ollut eväänsäkään räväyttänyt sillä välin. Yli viiden tunnin matka ja neljän ja puolen tunnin istuminen kolmessa eri linja-autossa kävi yhtä leikiten kuin yksinkin - paitsi että yhdessä matkustaminen oli paljon mukavampaa, kun oli hassua ja hulvatonta seuraa! :)

Ison kunniamerkin pentu saa myös käyttäytymisestään Kampissa: maanalainen kaukoliikenteen terminaali liukkaine lattioineen ei jännittänyt yhtään vaan heittelimme kevyesti ylävitosia sielläkin. Ulkona sain käskytettyä Chhainan pissimään betoniviidakossa ja bussin vaihdon kamalassa kiireessä puun juurella olleille pikkukiville, ja lisäksi pentu tuli kiltisti kanssani rappusia ja käytäviä myös kauppakeskuksen ihmisvilinässä, kun minun oli saatava yläkerroksen kahvilasta välipalaa ja juotavaa koiralle. Hoinahan on sekin yhtä rento matkustelija mutta juurikin Kampissa ja Helsingin keskustassa se vetää, panikoi tai stressaa, miksi sitä nyt sitten haluaa kutsua.

Yksi kotilomalle asettamistani tavoitteista oli ennättää metsään valokuvaamaan koiria ja etenkin Nelsonia, josta en ilman kunnollista kuvaa ole vielä tähän mennessä saanut tehtyä omaa osiota tuonne koirien esittelyynkään. Tarkoitus oli käydä iskän ja koirien kanssa kunnon lenkillä, mutta alkumatkasta eteemme ilmestyneet suppilovahverot aiheuttivat sellaisen keräilyhysterian, että koirat saivat tyytyä herkuttelemaan mustikoilla ja säntäilemään sinne tänne omatoimisesti.

Viikonloppuna sattui myös ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen haaveri Nelsonin kanssa, kun yrittäessämme leikata sen kynsiä se puri minua kahteen eri otteeseen ihan kunnolla käteen. Ensimmäisestä nappaisusta päätin vielä, että koira ei todellakaan tule pääsemään kynsienleikkuusta puremalla, mutta toisella ja kovemmalla herralla jo huusin ja itkin niin, että homma jäi kertaheitolla siihen - kyllä näköjään 13-kiloisella cavalierillakin riittää puruvoimaa. 

Olemme olleet Nepan käsittelyssä varuillamme juuri puremisen kannalta, koska se oli yksi syy herran kodinvaihtoon, mutta koska tuohon tapaukseen mennessä mitään moista ei ollut esiintynyt missään hoitotoimenpiteessäkään ja koska trimmaajakin väitti leikanneensa kynnet aivan ongelmitta, koiran reaktio tuli silti vähän yllätyksenä. Minähän nyt en tietysti tule Nelsonin kynsiä jatkossakaan leikkaamaan, kun koira asuu monen sadan kilometrin päässä, mutta joku keinohan leikkaamiseen on keksittävä. Osa kynsistä oli jo nyt niin pitkiä, että niitä ei kohta millään saakaan leikattua.

Lopuksi on pakko vielä laittaa Finasta tuore seitsenvuotispotretti. Aivan uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu! Toisaalta tuntuu, että Fina olisi ollut meillä jo ikuisuuden - onhan sen jälkeen meille ehtinyt tulla jo neljä muuta koiraa. Ihan hullua! Minulla on ollut jo pidempään ikävä omaa agilityrusakkoani, ja olemme suunnitelleet perheen kanssa tekevämme jossakin vaiheessa muutaman viikon koiravaihdon niin, että mitä luultavimmin iskän paras kaveri Hoina saa mennä Loviisaan isän lenkkikaveriksi ja Fina pääsee puolestaan pitkästä aikaa treenaamaan ja kisaamaan tänne Turkuun. :)

Chhaina 6 kk

Paljon onnea ihana sylimussukka!

Kuuden kuukauden rajapyykin kunniaksi ajattelin hieman päivittää muutaman kuukauden takaista listaa Chhainan luonteenpiirteistä. Paljon on pysynyt samana, mutta muutoksiakin on tapahtunut - vain parempaan suuntaan!


...nukkuu kynsiä leikattaessa. Silloin tassuja on hauska lerputella ja "paiskoa" löysinä ympäriinsä. :D

Tämä pätee vieläkin! Kynsioperaation jälkeen Chhaina ei herää edes siihen että lopetan, vaan annan sen yleensä torkkua sylissäni vielä tovin ja silittelen sitä. Samanlaista sylivauvaa en tiedä!

...ilmaisee mielipiteensä kimakalla ja maailman ärsyttävimmällä haukulla.

Pätee vieläkin mutta enää vain silloin tällöin Hoinan ja Chhainan välisissä leikeissä. Koulutuksen ja tiukan jäähylinjan ansiosta turha ääntely niin muuten vain kuin paimenten painileikeissäkin on jäänyt pois.

...on ahne koira. Sopii laumaan. En ymmärrä, mistä ihmiset edes löytävät nirsoja koiria?!

Joo-o. Mihinkäs tämä tästä muuttuisi? :D Raivokas ensikosketus ruoka-annokseen heittää aina puolet kipon sisällöstä pitkin matinvatia...

...paimentaa Hoinaa hienolla kaarella ja kyttäyksellä maassa. Isoäidin peruja?
Blogin uusi nimi voisi olla ketjureaktio. Kun Hoina kyttää lelua, Chhaina kyttää Hoinaa. Aina.

...on määrätietoinen. Heti alussa se vei Hoinalta lelut vanhemman jäädessä ihmettelemään.
Tämä on laimentunut hieman suhteellisesti, sillä nykyään Hoina osaa kyllä olla aivan yhtä törkeä Chhaille.

...tietää, mitä ei saa tehdä, ja tekee silti. Sitten se juoksee karkuun äärimmäisen huvittuneena.
Tästä ei ole tietoakaan! Nykyään Chhaina on kuin ajatus. Se ei tee mitään turhaa ja on aivan ♥

...nukkuu yönsä hiljaa ja pissimättä boksissaan. Yökuivaksi sekin oppi ensimmäisestä yöstä lähtien.

Hiljaa ja paikoillaan Chhaina kyllä nukkuu, mutta se on ensimmäinen pentumme, joka on jo viisikuisena nukkunut täysin vapaana muiden koirien kanssa. Sisäsiisteys toimii, eikä pentu vaeltele tai leiki muiden kanssa yöllä. Liputan yhä häkkiunikoulun puolesta - se vaan toimii kerta toisensa jälkeen!

...pidättää päivälläkin koko työpäivän ajan, mutta pissailee sitten senkin edestä ilta-aikaan. :D
Meillä on oltu täysin sisäsiistejä jo kuukauden päivät!

...voi kakata vain paikkaan, jossa piikkioksat raastavat pentua joka puolelta. Se on puskajussi.

Tässä Chhaina on luojan kiitos tullut hieman vastaan. En kestäisi piikkipensaiden keskelle riuhtomista enää isommalta koiralta. :D

...rutisee unisena. Chhain yksi ensimmäisiä kutsumanimiä olikin Pentu Unirutina.
Ihan hiljaa se on nykyään. Sääli, sillä rakastin unirutinaa!

...kiljuu suihkussa kuin teurastettava sika. Lyön vaikka vetoa, että meidän suihkusessiomme ymmärretään jonakin päivänä naapurissa väärin ja minua odottaa syyte eläinrääkkäyksestä.

Tämä kuulostaa niin hassulta nykyään, sillä Chhaina on kyllä ollut kyllä aivan hiiren hiljaa suihkussakin jo useamman kuukauden. Onneksi!

...on koko ajan kuin pienessä hiprakassa. Kaikki on ihmeellistä ja tuijotettavaa, pysähtymisen arvoista.

Kyllä Chhaina on pentuajoista nopeutunut mutta pyöriä, ihmisiä ja muita koiria se vielä pysähtyy katselemaan. Se ei paimenna tai kyttää; se vain ihmettelee.

...hakee paremmin kontaktia muihin koiriin kuin ihmisiin, vaikkei kummankaan suhteen ole ongelmia.

Kyllä tämä pätee vieläkin. Chhaina on ihmisiä kohtaan avoin mutta kuitenkin pidättyväinen. Se ei ryntää tervehtimään vieraita mutta ei heitä pelkää tai aristelekaan.

...on rauhallisin pentumme tähän asti ja päässyt siksi erityisesti äidin suosioon.

Chhaina on saanut pitää paikkansa "talon parhaana koirana". En ole vielä tavannut ihmistä, joka ei olisi Chhainaan ihastunut, ja perheeni ikävöi pentua ihan tosissaan nyt, kun asumme Turussa.

...rakastaa läheisyyttä ja on äärettömän helppo saada nukahtamaan syliin rapsuteltavaksi!

Kuten kynnenleikkuukohdasta voi päätellä, tämä vain vahvistuu vahvistumistaan. Jos Chhaina saisi päättää, se olisi koko ajan jonkun sylissä tai kainalossa tai kyljessä tai päällä...ja usein onkin! :D

...leikkii Hoinan kanssa nätisti, mutta siskon kanssa puolestaan rähinöi, eli dominanssiakin löytyy...

Sisarusten kanssa Chhainaa ei viimeksi juurikaan kiinnostanut leikkiä mutta kyllä se dominanssiaan näyttää heti, kun ruokaa on muutaman metrin säteellä. Fina-ressun kohdalla on jo saatu huomata, että ikä ei välttämättä tuo kunnioitusta. Hoinan valtijuutta pentu ei ole vielä koetellut, mutta Fina alkaa jo jäädä alakynteen. Tässäkin on siis jännä ketju: Chhaina kunnioittaa Hoinaa muttei Finaa, kun taas Hoina kyllä arvostaa Finaa.

...on sytyteltävä koira. Leluilla palkkaantumista saa opetella ja leikkiin innostaa ja rohkaista.

Koko pentuaika on kulunut leikkimisen opettelussa, ja nykyään lapsi leikkiikin jo hienosti! Chhaina ei sekoa leluista kuten Hoina, mutta kyllä se nykyään lähtee lelun kuin lelun perään eikä luovuta vetoleikeissäkään ihan heti. Harjoittelua jatketaan tietysti vielä...

Loppuun lisään vielä, että Chhaina on yhä maailman helpoin koira, ja se soveltuisi täysin kenen tahansa - ja helpostikin myös ensimmäiseksi - koiraksi. Toisaalta mitä enemmän opin tuntemaan Chhainaa, sitä paremmin ymmärrän, kuinka vaikea koira Hoina loppujen lopuksi on, vaikka en ole sitä ikinä vaikeana pitänyt. Chhainan kanssa törmään nimittäin usein tilanteisiin, joissa odotan sen reagoivan ärsykkeeseen X ja yllätyn, kun likka löntystelee muina pentuina ohi. Nämä tilanteet ovat paljastaneet, miten moneen asiaan olen tottunut varautumaan Hoinan kanssa. Siinä missä Hoina ahdistuu ja suorastaan panikoituu valomainoksista, liikennevaloista ja keskustan vilinästä ja on vaan jotenkin todella terävä ja nopeatempoinen, Chhainan kanssa edellä mainittuihin asioihin ei ole tarvinnut edes totutella. Chhai-Chhai on siis äärimmäisen rento ja avoin kaikille ulkomaailman asioille.

Viikonloppuna saimme vielä ensimmäisen vilauksen pennun reaktiosta, kun tupa täyttyi riehuvista ja äänekkäistä, alle 10-vuotiaista lapsista: Chhaina kävi varovasti haistelemassa vieraita eteisestä mutta illan aikana haki vain hiljaista ja rauhallista silittelyä ja alkoi lopulta etsiä rauhaa melskeen keskeltä. Hoina puolestaan oli kuin Linnanmäellä, kun sillä oli kokonaiset neljä palvelijaa heittelemässä leluja. :D Paimenet olivat siis täysin omia itsejään, kun taas Fina yllätti meidät totaalisesti. Lasten lähestyminen sai sen murisemaan ja myöhemmin, kun yksi lapsista tuli nätisti silittämään Finaa valvonnassani, Fina vain pullisteli silmiään ja näytti varoitusmerkkejä. Niinpä vein likan hyvissä ajoin yläkertaan ovien taakse, jotta se sai olla rauhassa. Ja kun tarkemmin mietin, niin eihän Fina ole koskaan uskaltanut mennä lasten lähelle lenkeilläkään, jos joku on sitä halunnut silittää.

Aihe pääsi nyt valitettavasti karkaamaan muihinkin koiriin, mutta ehkä se tärkein tuli esille. En ole katunut Chhainaakaan sekuntiakaan vaan päinvastoin kiitellyt kohtaloa siitä, että se toi minulle maailman ihanimman ja omimman pennun - juuri niin kuin ennustajaeukko lupasi.

Kaikki merkinnän kuvat © Katri Pietilä

Kaikenlaista kakkaa

Pentulandiassa on kaikki kunnossa. Chhaina rohkaistuu päivä päivältä, öisin on selvitty vieläkin täysin kuivina yhdellä pissatuksella, ruokakipolla jaksetaan jo seistä ja kaikki kolme koiraa leikkivät iltaisin villisti. Lisäksi meidän kahdeksanviikkoinen astuu Finaa! :D

Maanantaina kävimme koko lauman kanssa Loviisan seudun koirien pääsiäiskävelyllä pienen osan matkasta, ja käännyimme sitten takaisin. Chhaina riippui tietysti lähes koko matkan sylissäni, mutta maan tasallakin se oli oma rohkea itsensä myös muiden koirien tullessa haistelemaan sitä. Lenkin jälkeen kävimme puolestaan leikkimässä Chhainaa kolmisen viikkoa vanhemman shelttipoika Batmanin kanssa, ja kaksikko panikin ihan kunnon leikit pystyyn. Batmanin kanssa ehditään onneksi vielä ennen kesäksi Loviisaan muuttoani leikkimään Turussa, kun poju asuu siellä melkein naapurissa.

Chhaina tänään 8 viikkoa

Eilen uusien kokemusten kirjo kasvoi taas, kun pentu joutui peräti kahdesti kokovartalopesulle astuttuaan aamulla omaan kakkaansa ja pyörittyään illalla vielä tiellä jonkun toisen ulosteessa... Kun Miikku ilmoitti, mikä pentu olisi minun, hän lupasi minulle kakkiaisen viitaten koiran väriin - tai näin ainakin oletin. :D Enne vaikuttaa siis sekin olleen! Lisäksi kävimme paimenten kanssa pienellä metsälenkillä, ja sen jälkeen vielä Chhainan kanssa treenikentällä leikkimässä ja testailemassa ihan oikeaa putkea. Hyvin leikki pirpana vieraammassakin paikassa, ja putkenkin läpi päästiin muutamaan otteeseen. :)

Fina sen sijaan huolestuttaa meitä voinnillaan. Se on jo pidemmän aikaa ollut todella flegmaattinen ja maannut vain kaiket päivät, nuollut välillä raivoisastikin takapäätään, vetänyt peppua lattiaa vasten ja järsinyt jalkojaan. Lisäksi sen vatsassa mekastaa ilotulitus harva se päivä niin, että siihen herää yölläkin, on pari kertaa istunut ja kiljaissut ilman näkyvää syytä, ja nyt viimeisimpänä vitsauksena likka siristää kumpaakin silmäänsä ja silmät vuotavat. Turussa ollessanihan minä käytin Finaa jo usean sadan euron edestä erilaisissa tutkimuksissa: siltä on otettu veriarvot, kuunneltu sydän, ultrattu kohtu ja virtsarakko, otettu virtsanäyte ja kuvattu takapään luusto, mutta mistään ei ole löytynyt syytä kummille oireille. Myös munuaismuutokset ja anaalitulehdus on poissuljettu. Kuitenkin koira on selvästi - jos ei kipeä niin ainakin - selvästi alakuloinen.

Hassua on se, että likka kuitenkin leikkii nytkin pennun kanssa, on vetänyt agilityä oireiden alkupuolella - ennen kuin aloimme huolestua kunnolla - nopeiten ja innokkaimmin ikinä tehden jopa yhden SM-nollan ja menee ulkona lenkeillä aivan normaalisti etunenässä kaikkea haistellen. Lääkäreilläkin olen jo välillä miettinyt ääneen saattaneemme kuvitelleen kaikki oireet, kun mistään ei tunnu löytyvän mitään vikaa.

Tänään menen bordercollieiden kanssa vielä viikoksi Turkuun, mutta sitä ennen käytän Finan vielä Loviisassa lääkärillä, jotta saisimme nyt ainakin cavalierparan silmät kuntoon. Tuntuu vaan aivan uskomattomalta, että ikänsä tervettä ja innokasta harrastuskoiraa ei nyt uskalla ilmoittaa sen kummemmin treeneihin kuin kisoihinkaan, kun ei tiedä mikä sillä on vai onko sillä mikään. :( Se kun olisi kuitenkin tietysti tulossa mukaan jokaisiin treeneihin. Äiti onkin jo selaillut Aistin sivuja, ja miettinyt, pitäisikö Fina viedä sinne seuraavaksi. Kyseisellä asemalla on ilmeisen paljon erikoislääkäreitä, mutta toisaalta ei viitsisi tehdä enää enempää tutkimuksia ihan vain hakuammunnalla. Syringomyeliaakin ollaan tietysti mietitty, mutta oireet eivät kyllä siihen oikein viittaa, eivätkä lääkärit ole löytäneet kyseiselle taudille kriittiseltä niskan alueelta mitään aristusta. Soittavatko oireet kenelläkään mitään kelloja?

Pääsiäispupun neljä ensimmäistä päivää

Värikästä pääsiäistä! Meidän pääsiäispupumme on saanut tutustua uuteen laumaansa nyt jo neljä päivää, ja pennusta tulee päivä päivältä rohkeampi. Pennun tulo on ihme kyllä ollut Finalle pienempi pala sulatella kuin Hoinalle. Kun Hoina murisee ja yrittää häätää Chhainan pois, Fina jopa asettuu näiden kahden väliin ja katsoo Hoinaa merkitsevästi: "Anna olla. Se on rääpäle." Tänään meillä on jo kuitenkin koko poppoo vetänyt rallia olohuonetta ympäri, joten kauan ei ole tarvinnut muureja murtaa. :)

Chhaista huomaa kyllä jo nyt, että se on aivan erilainen kuin Hoina. Chhaina on sellainen hidas kännipentu, joka ei oikein tajua, minne lelu häviää, kun sen heittää metrin päähän sen silmien alla, eivätkä namitkaan vedä pentua aivan yhtä kierroksille kuin Hoinaa tuossa iässä. Jotakin kertoo ehkä sekin, että pentu ei jaksa syödä koko ateriaansa seisaaltaan vaan valahtaa parin ensimmäisen haukkauksen jälkeen pitkäkseen vatsalleen ja kurkottelee sieltä kipolleen. :D Samoja sukelluksia tapahtuu ulkonakin ihan keskellä mätästä.

Yhtäläisyyksiäkin kuitenkin löytyy: omat tutkimus- vikkelän riemukkaat karkumatkat naapurin puolelle kiinnostavat - toivottavasti vain näin aluksi! - sata kertaa enemmän kuin kenenkään ihmisen lässytykset. Kännipentu on jopa niin nokkela ja kätevä liikkeistään, että välillä kaksi eri suunnistakin lähestyvää kiinniottajaa tulevat harhautetuksi. Lisäksi "unikoulu" on seurannut lähes täydellisesti Hoinan pentuaikaa: kaksi ensimmäistä yötä huudettiin parin tunnin välein, jolloin minä käytin pentua tunnollisesti pissalla ja laitoin sen sitten takaisin nukkumaan reagoimatta enää sen huutoon. Nyt kolmas ja neljäs yö ovat menneet vain yhden pissatuksen taktiikalla, mistä allekirjoittaneen silmäpussit kiittelevät, ja tunnen, että täysin hiljainen ja pissaton yö tekee tuloaan jo ihan seuraavina öinä!

Perjantaina piipahdimme ainoalla tähänastisella sosiaalistumisreissulla Helsinki-Vantaan lentokentällä, kun haimme äidin kanssa siskoni ulkomaan reissultaan. Autossa Chhaina kiljui taas muutaman ensimmäisen kilometrin, mutta muuten likka osasi olla hienosti häkissään. Levähdyspaikalla pentu tuli perässäni hihnassa metsäpolulla kuin vanha tekijä, ja kentällä se meni häntä pystyssä haistelemaan paikkoja, vaikka ihmisiä ja vedettäviä matkalaukkuja vilisi ohitse. Lisäksi torstaina Chhai oli jo neljä tuntia ihan yksin kotona, eikä ollut päästänyt pissan pissaa aitaukseensa! :)

Kävelylenkeille likka lähtisi isompien mukana jo muina pentuina, ja yhtenä iltana sen otinkin mukaan ja kantelin pitkin matkaa naperon potkiessa ja vaatiessa minua päästämään se takaisin omille jaloilleen. Reippautta likasta ei ainakaan puutu! Huomenna käymme kääntymässä paikallisen koiraseuran pääsiäiskävelyn lähtöpisteellä, ja sen jälkeen suuntaamme muutamaa viikkoa vanhemman Batman-sheltin kanssa riehumaan. :)

Ps. Blogimme kuvat ovat taas jonkin aikaa sekaisin, pahoittelen häiriötä!

Menneitä ja tulevaa

Lueskelin tuossa aamupäivällä Apinaparkki-blogiamme, joka palveli meitä koko Helsingissä asumisen ajan eli kolme vuotta. Tuo blogi on minulle oikea aarre. Siihen on rustattu varmasti parhaat vuodet elämässäni - ja miten hauskasti silloin kirjoitinkaan! Sieltä löytyi kaikki hauskimmat kommellukset isossa kaupungissa, meidän historiallinen viiden pystin kisaviikonloppumme Finan kanssa ja ihanaa Agility Akatemian treeneistä imettyä intoa! Nykyään tuntuu, että kirjoitan silkkaa persoonatonta jaadijaadia. Auts. :D

Meille kuuluu innostusta ja lamaannusta. Innostus koskee ehdottomasti kaikkea koiriin, agilityyn ja vapaa-aikaan liittyvää, lamaannus yksinomaan koulua. Vedän näillä näkymin koko kesän tekniikkaryhmää Loviisassa - mikäli ryhmä täyttyy - ja teemat alkavat hahmottua. Fina on pitkästä aikaa meillä Turussa, ja sunnuntaina kävimme sen kanssa hakemassa yhden nollankin kisoista. Lisäksi maltan tuskin odottaa Hoinan juoksujen loppua, jotta pääsemme sen kanssa taas ryhmätreeneihin.

Sen sijaan päätettyäni hakea kevään yhteishaussa uudelleen, kaikki vähäkin motivaatio nykyisiin opintoihin loppui kuin seinään. Jätinkin pois jo yhden kurssin ja harkitsen toisen keskeyttämistä, jotta ehtisin edes hieman selailla pääsykoemateriaaliakin - edes viikoittain. Silti välillä kirpoaa kylmänhiki otsalle, kun ajattelee, miten helppo ja ihana tämä vuosi on toisaalta yliopistossa ollut ja miten ikävä minun tulee fonetiikkaa. Että jos en laiskurina selviäkään paksuista kirjoista ja esseevastauksista! :D Kun en todellakaan koe itseäni miksikään luontaiseksi yliopistoihmiseksi... Kaikkea mukavaa on kuitenkin edessä, enkä aio vieläkään antaa opiskelujeni stressata. Kyllä minustakin ehkä jonakin päivänä vielä jotakin tulee. :D Silti vaihtaisin (ja olen vaihtanutkin!) ruotsin käännöstehtävät tulevien treenien suunnitteluun ja pohjustamiseen koska tahansa!

 

Muuten meillä on ollut aika hiljaiseloa viimeiset viikot. Siksi en ole tänne blogiinkaan saanut mitään kirjoitettua. Hoinan kanssa matkustimme Loviisaan kahdella eri bussilla, ja sain taas olla omasta pienestä reppureissaajastani älyttömän ylpeä. Se vain koisi lattialla. Kerran tosin ihmettelin, mihin se koira ehti parissa sekunnissa hävitä, ja sehän oli ryöminyt edessä olevan penkkiparin alta seuraavaan välikköön, jossa luojan kiitos ei ollut ketään. :D Komensin äkkiä koirapirulaisen takaisin, ja sieltähän se liukui takaisin hihnoineen päivineen, mahallaan kuin pingviinit jäätä pitkin. Loviisan loma jäi muuten aika laihaksi, kun sairastin koko viikon kotisoffalla äidin ja siskon kanssa influenssaa.


Odotan kesää varmasti enemmän kuin koskaan. Kolmisen kuukautta tutussa, ihanassa työpaikassa, illat treenikentällä - ja no, toukokuussa vielä lukemassa pääsykokeisiin - enkä voi väittää, että oma kotipiha keppi- ja pienille ohjaustreeneille sekä mökin läheisyys minua kovasti haittaisivat. Lisäksi meillä on suunnitelmissa myös mukavia treenipäiviä, kun pääsemme sekä Vappu Alatalon hyppytekniikkakoulutukseen että Nina Mantereen kuukausittaisiin treeneihin. Kun vielä tokopuolelle saisi jonkin gurun taikomaan taas vähän innostusta, niin johan tässä olisi koko kattaus valmiina! Minulla on kuitenkin sellainen kutina, että kesän aikana edistymme Hoinan kanssa ainakin agilityssä ihan harppauksin. Katsotaan, miten käy. Maltan tuskin odottaa sitä vaihetta, kun pystyn vihdoin luottamaan yhteiseen tekemiseemme ilman epävarmuutta. Nyt opettelen vielä, miten Horrarilla ajetaan paalupaikalle. ;)

Onko täällä muuten ihmisiä, jotka ovat seuranneet menoamme jo Apinaparkin aikaan?

Loppuvuoden tiliote

Hyvää vanhaa vuotta! Moni varmaan huomasi, että meidän joulukalenterimme meni hieman mönkään. Päätin siis poistaa koko höskän rumentamasta blogia keskeneräisyydellään. Lomalle lähtiessäni menin nimittäin hukkaamaan mysteerin kirjainkoodit ja ratkaisun, joten eipä siinä ollut mitään tehtävissä sen jälkeen, kun olin jokaisen pussin ja nyssäkän kääntänyt nurinniskoin. Olisi ehkä tietenkin ollut fiksua raapustaa ratkaisu jonnekin muualle kuin vanhan ruokaostoskuitin taakse, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. En tiedä, jaksanko ryhtyä joulukalenteriin tässä muodossa enää ikinä. Murr.

Ei löydy täältäkään!

Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sillä välin, kun kesken jäänyt joulukalenteri piti huolta päivitystahdista. Hoinan terveystulokset tulivat Kennelliitosta - kaikki muuttumattomina - ja ne voi lukea Koirat-sivulta. Lisäksi kävimme uudemman kerran fysioterapeutilla, joka antoi meille lisää jumppaohjeita ja luvan palata vuodenvaihteen jälkeen vähitellen agilityyn - joskin matalammilla rimoilla. Lisäksi olemme treenailleet pienimuotoisesti tunnistusnoutoa ja kaukoja ihan vain koiran aktoivoimiseksi, sillä meillä ei ole mikään kiire avoimeen luokkaan. Kaikista liikkeistä olisi jo mahdollisuus vähintään arvosanaan seitsemän, mutta haluan vahvistaa piilopaikkamakuuta ja kaukokäskyjä sekä saada jonkun ulkopuolisen kommenttia luoksetulon pysäytyksestä ennen ajatustakaan koeilmoittautumisesta.

Mitä minuun itseeni tulee, olen pitkälti nauttinut vain ihanasta lomasta ja loppuvuoden positiivisista tenttituloksista. Lisäksi olen ollut pitkästä aikaa töissäkin ja menen vielä uuden vuoden jälkeen reiluksi viikoksi lisää, kunnes laumamme pääpaino keikahtaa taas Turkuun. Minulla on muuten meneillään hirmuinen hyvinvointi-innostus: ostin esimerkiksi joululahjaksi saamillani lahjakorteilla uudet treenivaatteet ja agilitykengät, jotka polttelevat jo kovasti ensikokeiluun. Lisäksi olen pitkästä aikaa nautiskellut hyvällä omallatunnolla useammasta ihanasta lifstyle-lehdestä sohvannurkassa glögiä siemaillen. Lumeton talvi ei ole haitannut minua yhtään, vaikka laskettelemaan olisi tietysti ollut mukava päästä tässä välipäivinä. Kyllä se talvi sieltä kuitenkin vielä tulee, se on varma.

Koiraharrastuksissa meillä oli tälle vuodelle vain yksi kunnon tavoite: päästä Finan kanssa SM-kisoihin agilityssä. Siihen ylsimme ja vielä pidemmällekin, kun teimme karsintaradalla vielä aikaan ehtineen nollatuloksen ja pääsimme finaaliradalle. Sielläkin vedimme kaatosateessa upean radan, jolla vain putki-A-erottelu koitui hylyksemme.

Kuva © Jukka Pätynen

Hoinan suhteen en muista asettaneeni mitään kiinteitä tavoitteita tälle vuodelle, mutta saimmepahan me alokasluokasta ykkösen, olemme jo hyvällä mallilla avoimen suhteen ja vähintään alussa osassa ylempienkin luokkien liikkeistä. Agilityssä möllikisoissa käynti olisi ensi vuonna ihan mukavaa, mutta varsinaisen kisauran suhteen en elättele suurempia toiveita. Hoina on vielä kovin kesken, sillä se ei osaa säädellä hurjaa vauhtiaan eri tilanteisiin sopivaksi ja estevarmuudessakin uupuu vielä. Tokossa nousemme kuitenkin ensi vuonna voittajaan, eikä ykkösen saaminen sieltäkään olisi paha juttu, vaikkakaan en siihen pyri. Hoina on vielä tietyllä tavalla häiriöherkkä ja vaatisi ihan jo pelkästään malttia kaikkeen tekemiseensä. Vaikka osaisimme kaikki liikkeet, olemme pulassa, kun koira on vietävä ylemmissä luokissa vapaana kehään. Näen Hoinan jo sieluni silmin lähtökuopissa liikkurin osoittamalla paikalla, kun minä vielä availen kehän ulkopuolella sen hihnan lukkoa.

Minulle uusi vuosi ei ole koskaan merkinnyt millään lailla uutta alkua, mutta tänä vuonna odotan vuoden vaihtumista joka tapauksessa innolla. Paitsi että meillä on suunnitelmissa hauska ilta nelistään ystäviemme Josefinan ja Barunin kanssa pelaillen, herkutellen ja keskiyön ilotulituksia ihaillen, odotan jo innolla takaisin agilityyn pääsyä ja loppiaisviikonlopun reissua Miikulle, mikä sekin tietää treenaamista. Vain yhteishaun lähstyminen nakuttaa takaraivossa kuin tikittävä aikapommi ja vaatii ajoittain miettimään hetkessä elämisen riemulta tulevaa. En kuitenkaan aio antaa sille periksi ainakaan niin kauan kuin olen lomalla! Ihanaa loppulomaa ja uutta vuotta kaikille! :)

Perhesiteitä

Kun tässä taannoin marmatin blogiepätoivoani, sain eräältä lukijalta ehdotuksen, että kirjoittaisin siitä, miten meillä koirat ovat tulleet toimeen keskenään. Ensin ajattelin, etten saisi aiheesta kokonaista kirjoitusta kasaan, mutta odotahan - ehkä sittenkin. Mietin vain, miten kaukaa aloittaisin. Taidan aloittaa aika kaukaa - jo siitäkin syystä, että kaikki eivät ehkä ole lukeneet kuulumisiamme siitä saakka, kun kotisivujeni nimi oli My Lovely Pets ja niiden ainoassa roolissa oli maailman oudoin kissa - siitä kun kopioin jonkun toisen kymmenvuotiaan MySpace-sivulta pari animaatiota (jotka eivät tasan olleet hänenkään tekemiään), sain häneltä vihaisen viestin ja pelkäsin poliisien tulevan yöllä hakemaan minut pois kotoa. Kauheaa, nyt repesin kyllä itselleni aika totaalisesti! :D

Aloitan siis aivan koiranomistajuuteni alusta. Ensinnäkin Sara ei olisi koskaan tullut meille, jos se olisi tullut toimeen puolisiskonsa kanssa. Sen edellinen omistaja ja nykyinen ystäväni joutui aikanaan tekemään suuren päätöksen ja luopumaan nuoresta koirastaan. Parin vuoden päästä siitä nelivuotias Sara muutti meille. Vuoden päästä tästä meille muutti myös Saran lapsi Fina. Äiti ja tytär eivät koskaan tapelleet, paitsi silloin, kun Sara keräsi itselleen perheen muidenkin koirien luut. Ne olivat kuten äiti ja tytär tapaavat olla, yleensä lähekkäin mutta välillä myös aivan itsekseen. Fina eli elämänsä viisi ensimmäistä vuotta aina Sara-äidin seurassa. Siksi äidin poismeno viime jouluaattona oli Finskille kova paikka ja Fina potee silloin tällöin eroahdistusta täysin yksin jäädessään.

Rilla sekoitti pakkaa hassusti tullessaan meille loppuvuodesta 2008. Vaikka Saran suhteen olimme jännittäneet paljon sen taustan vuoksi, mummo hyväksyi pienen BC:n kainaloonsa nukkumaan jo ensimmäisellä viikolla. Vasta vuoden ikäinen Fina sai olla Rillan mielestä väsymätön leikkitäti ja useimmiten -kalukin. Rillaa etsiskellessäni vastaan tuli myös sellaisia kasvattajia, jotka eivät halunneet antaa pentua kotiin, jossa oli ennestään niinkin nuori koira kuin Fina oli. Kaksi cavalieria eivät kuitenkaan välittäneet tuon taivaallista - jos ei pientä ähinää ja puhinaa lasketa - siinäkään vaiheessa, kun puolet isompi, täysikokoinen bordercollie kävi häikäilemättömästi niiden päälle nojatuoliin makaamaan. Siinä ne notkuivat kaikki kolme kuin cheerleaderit pyramidissaan.

Sitten Rillan sairaus alkoi oireilla - mitä me emme tietenkään siinä vaiheessa vielä ymmärtäneet tulkita oikein. Vaikka Rilla oli heti alkuun kohonnut luonnollisesti ilman mitään kahinoita Finan yläpuolelle laumahierarkiassa, yhtäkkiä tappelut sen ja Finan välillä olivat arkipäivää. Saralle Rilla ei koskaan uskaltanut sanoa yhtäkään poikittaista sanaa vaan nuoli tämän hampaatkin luimistellen ja palvoen ja leikki tämän kanssa villiä hippaa ulkona. Sen sijaan Finaa kohtaan jäykistelystä seurasi hullu hyökkäys ja tapporavistukset, yritit sitten mennä väliin ennen iskua tai et.

Ihme kyllä Finaa ei tarvinnut koskaan paikkailla. Rilla oli yhteenotoissa poikkeuksetta hyökkääjä - Fina ei edes provosoinut. Rilla lähti tietysti aina karvat pöllyten ja lentäen vessaan jäähylle. Ei minulle tullut mieleenkään miettiä, että sillä hullunkiilto silmissä purevalla koiralla saattoi olla jokin paikka kipeänä. Pidimme nuoria erillään ja mietimme, miten jatkamme eteenpäin, kun tappelut yhtäkkiä lakkasivat. Koirakasat nojatuolissa tekivät comebackin, ja olimme taas yhtä iloista laumaa. Välissä Rilla sai diagnoosinsa ja sitten aggressiivisuus palasi. Silmät aukesivat. Ei Rilla vihannutkaan Finaa.

Moni jo tietääkin, että tuon viimeisen havainnon jälkeen Rilla ei kauan elänyt. Sen jäljiltä, mitä Rillan kanssa tapahtui, Fina kuitenkin oppi pitämään puoliaan ja saattoi jopa hyökätä puolustamaan luutaan, kun Sara yritti tottuneesti poimia sen suoraan toisen suusta pois. Jollakin kieroutuneella tavalla olen asiasta hyvilläni. Nössöön, elämän lujaa päätä potkimaan koiraan tuli sisua.

Parin vuoden päästä taloon asteli viimeisin sisäänmuuttaja, Hoina. Tähän tarinan voisi oikeastaan lopettaakin. Hoinalla ei ole ollut Saran tai Finan aseman suhteen nokankoputtamista missään vaiheessa. Pikemminkin Saran kuoleman jälkeen Hoinasta tuli Finalle eräänlainen keinoemo. Hoina ja Fina piittaavat toisistaan todella vähän - kumpikin elelee tahollaan vaikka samassa tilassa olisivatkin. Jonkinlainen tukiside niiden välillä kuitenkin täytyy olla. Tiedättehän, sellainen kun kaksi toisistaan piittaamatonta käpertyy yön pimeinä tunteina samalle pedille niin, että peput koskevat toisiinsa. Tai sellainen kun tylsänä päivänä kumpikin luikertelee selällään samalla matolla ja koirat päätyvät puolivahingossa halailuun, jonka päätteeksi toinen pesee toisen naaman. Arvaatteko, kuka on se, joka toisen iltapesuista huolehtii?

Englantilainen potilas

Meillä on ollut sangen touhukas loppuviikko! Minä olen ajellut parina päivänä kesärenkailla alkavaa talvea uhmaten töihin, meillä on käynyt koiravieraita ja olemme ehtineet käydä parikin kertaa tokoilemassa. Koulujuttujakin olisi, mutta miten ihmeessä itsensä saisi motivoitua niiden pariin, kun kaikkea muutakin mukavaa on tarjolla?

Voi, miten paljon Fina muuten näyttääkin Saralta!

Kuten kuvista näkyy, meillä ei silti ole ollut kovin hyvää tuuria tänä viikonloppuna, vaikka hauskaa onkin ollut! Parin sekunnin kärhämä keittiössä talon emännän ja vieraan välillä kääntyi luonnollisestikin pienemmän, emännän, siipirikoksi, joten pikainen treenikentälle lähtö vaihtui erään pienen cavalierin paketoimiseen. Tuo pikku neiti on kyllä uskomaton: kynsiä leikatessa se kiljuu kuin pieni sika, mutta takuulla kirvelevää haavaa putsatessa se vaan kelli selällään. Jo tämän päivän aikana haavaan on alkanut kehittyä uutta ihoa, mutta kyllähän tuollaisen kirvelevän vereslihahaavan paraneminen vie useamman päivän. Toivottavasti selvittäisiin ilman pahempia tulehduksia! Tassukin piti vräpätä mutta lähinnä vain kodin siisteyden vuoksi, sillä ison anturan juureen tullut hampaan viilto vuosi inhottavasti verta.

Olimme keittiössä siivoilemassa aamupalan jälkiä, ja kun kävelin Finan ja Pennin ohi jääkaapille, rähinä alkoi kuin tyhjästä. En todellakaan nähnyt kummankaan pörhistelevän - koska Rillan sairauden aikaan sitäkin valitettavasti tuli useampaan otteeseen todistettua -, mutta kaipa siinä vaan kävi tila liian ahtaaksi. No, näitä sattuu aina välillä koiraporukoissa.

Kuvat © Roosa Laaksonen

Pääsimme me pienen ensiapuharjoittelun jälkeen vihdoin kentällekin ja vedimme oikein pitkän kaavan tokotreenit! Kirjoittelen niistä myöhemmin tarkemmin myös treeniblogiin, mutta olen todella iloinen, että vaikka teimme lähes kaikkea sikin sokin, treeneistä ei missään vaiheessa tullut sähläämistä. Saimme vahvistettua juuri niitä asioita, joissa kaipaamme eniten harjoitusta emmekä ottaneet missään liikkeessä takapakkia. Seuraaminen on ikuisuusprojektimme - se oli tänään aivan yhtä kyylää kuin aina muulloinkin, mutta sellainen Hoinan työasento vain on! Siihen on kovin vaikeaa puuttua, enkä tiedä, saanko matalaa ja "hakatun näköistä" koiraa koskaan aidosti reippaaseen, taivasta kohden kapuavaan pystyasentoon.

Finan haaverin lisäksi Hoinalla oli viime yönä vatsa löysällä, ja sen seurauksena minä jouduin moppailemaan ripuleita rappusilta vielä puoliltaöin ja Hoina nukkumaan yönsä pesuhuoneessa. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta meillä oli jälleen huippuhauska viikonloppu, kuten olettaa saattoi! Koirailujen lisäksi ehdimme myös istua television ääressä perjantai-illan viihdeohjelmia ja tortilloja nauttien ja tietysti höpötellen. Sääli, että pitkän välimatkan takia tällaiset tyttöjen viikonloput ovat melko harvinaista herkkua. Ehkä Roosa ja Penni pääsevät pian myös Turun suuntaan! :)

Koti-ilta

Pitkästä aikaa kotona - siis ihan kotikotona! Minulla on ollut koko ilta vapaana, kunhan vain ensin perille pääsin! Aamulla lähdin nimittäin ajamaan reilun parin tunnin työmatkaa kohti Porvoota, olin pitkästä aikaa muutaman tunnin töissä ja jatkoin vasta iltapäivällä Loviisaan. Kotiin päästyäni rakastin vain kaikkea, mitä näin: kotipihaa, kodin tuoksua, nurmelle levinneitä lehtiä ja sitä tunnetta, kun avaa oven kotiin ja näkee kaikki rakkaat huoneet. Ainoa harmitus oli se, että koti oli muista ihmisistä tyhjä. Perhe lähti nimittäin Tukholman risteilylle, jolle minäkin tietysti olisin viivana lähtenyt, jos olisin lippuja tilatessa tiennyt opetusvapaista.

Heti kotiin päästyäni vaihdoin ylleni kaksi numeroa liian suuret kolitsit, heitin kassit ja nyssäkät nurkkaan ja heittäydyin sohvalle. Koko valtava talo vain minun ja koirien käytettävissä sunnuntaihin asti. Ihanaa vaihtelua! Kyllä muuten huomasi, etten ole vähään aikaan ole (seisoma)töissä ollut - niin väsyneet olivat jalat vain puolikkaankin päivän jälkeen. Siksi päätin, että täksi illaksi antautuisin täysin pehmoiseen ja lämpöiseen syliin - vain minä ja sohva, okei ja televisio! Pieni kupponen teetä ja annos vanhan ajan vaniljajäätelöä lakkahillolla ja lakritsiströsseleillä ei sekään ollut kovin huono valinta! ;)

Loppujen lopuksi minulla ei kovin yksinäistä täällä ole ollut, ei ainakaan vielä tänä iltana. Tassut raapivat kylpyhuoneen oven raolleen heti saunaan päästyäni, ja eiköhän sieltä Fina tullut, ryöminyt oven alta ja kavunnut ylälauteille asti 80°C löylyihin. Hoina seurasi isosiskonsa esimerkkiä, joskin hieman persoonallisemmalla tavalla, ja toi lelunsa suihkuun. Niinpä niin, mitenpä sitä tällaisten turrikoiden kanssa voisi itsensä yksinäiseksi tunteakaan? :)

Tuparijärjestelyjä

Hoina: Miksi ihmeessä siivoat kuin hullu? Sotkua täällä on kuitenkin taas viimeistään huomenna!

Bea: Siksi, että meille on tulossa huomenna talo täyteen tuparivieraita.

Fina: ?

Hoina: Tä? Täyteen? Minnes ajattelit meidät laittaa? Parvekkeelleko palelemaan?

Bea: Tarvitseeko teidät laittaa jonnekin? Ajattelin, että voitte hyvin olla siellä pöydän alla, kun olette siellä aina muutenkin.

Fina: ?!

Hoina: Jassoo! Huolehdi sitten, ettei sun vieraillasi ole isot jalat! Tulee muuten hieman ahdasta, enkä mä todellakaan halua kenenkään ukkovarpaita nenäni eteen.

Bea: Joojoo nirppanokka. Huoh, ehkä voisin tässä välissä leipoakin...

Fina: !

Hoina: Niin tai sitten tässä olis tällainen lelu... Ihan tällainen kiva lelu vaan.

Aikamatkalla

Mainitsin jo edellisessä blogimerkinnässäni, että ennätimme tehdä viikonlopun aikana vaikka mitä muutakin kuin vain viettää iltapäivän Porin Mäntyluodossa. Esimerkiksi syy sille, miksi vietimme Porissa vain iltapäivän emmekä koko päivää, kuten olimme alunperin suunnitelleet, oli perjantai-illan rapujuhla. Ainejärjestömme nimittäin järjesti opiskelemallemme kulttuurille tyypilliset kräftskivanit, joiden snapsilaulujen myötä aamulla rattiin pääsyä joutui odottelemaan kauemmin. Ilta oli todella mukava ja herkullinen - niitä snapseja lukuunottamatta! - ja kotiinkin pääsi takaisin ihan ihmisten ajoissa reilusti ennen puolta yötä. Yksi asia minua vain jäi mietityttämään: miksi ihmeessä niin heelan goorerissa kuin pippi longstumpeissakin on aina jonkinlaista sulahopsulalallan fallanleita? Onko tämä jokin mystinen ruotsalainen kansanlaulutapa, vai onko sanoittajalla vain tullut inspiraatiokatko, kun puolet sanoituksista on aivan siansaksaa? :D

Lauantaina tosiaan kävimme Porissa, mutta muuallakin kuin vain koirailemassa. Tarkoituksenamme oli käydä keskustassakin ajelulla, mutta lopulta päädyimme käymään pikku kävelyllä ainoastaan vanhalla kotitiellämme. En ollenkaan muistanut, miten soma pieni idylli joenrannan asuntoalue onkaan! Teki niin kovasti mieli käydä linglottamassa vanhojen naapureiden ovikelloja, mutta olo oli muutenkin niin epätodellinen, etten sitten sentään aivan sitä tehnyt. Erään silloisen naapurintytön äidille sanoin kuitenkin - kuten kuka tahansa ohikulkija - "Hei", kun tämä oli aivan pihan portilla juuri tullessamme heidän talonsa kohdalle. En olisi tunnistanut naista enää, mutta näin pyörätuolissa istuvan naapurintytön - nyttemmin jo naisen - lakaisevan lehtiä takapihalla. Siitä tiesin heidän yhä asuvan samalla paikalla. Huh, miten siinä tuleekin kummallinen olo, kun tervehtii entistä naapuriaan kuin tuntematonta, vaikka itsestä tuntuu, ettei kuusivuotiaasta parikymppiseksi omassa mielessä tai lapsuuden ympäristössä mikään ole muuttunut. Sanoinkuvaamattoman epätodellinen olo saattoi tuntua jotakuinkin siltä kuin olisi vieraillut aikakoneella 14 vuoden takana - vain sinä tunnistat tuttusi, mutta he eivät enää muista sinua.

Sunnuntaina juhlistimme sitten Finan syntymäpäiviä, suunnittelimme ensi viikonlopun tupaantuliaisia ja ilmoittauduimme Herra B:n kanssa yliopistoliikunnan paritanssikurssille! Koska Nepalissa tanssitaan jokseenkin eri tavalla kuin täällä, ajattelin, että olisi järkevää ja sangen hauskaa yhdessäoloa lähteä opettelemaan valsseja ja muita perustansseja aivan alusta. Onnekseni mies on varsin avoin tyyppi ja innostui hänkin ajatuksesta samantien. Kurssi on viiden kerran pituinen, ja heti sen perään alkaa jatkokurssi, mikäli pariheilumisesta innostuu yhtään enemmän. Saapa nähdä, millaista tunneilla tulee olemaan - koska en itsekään mikään rannan hennoin ja taipuisin ruohonkorsi ole - ja millaisia tansseja meillä puolestaan ensi viikonloppuna on edessä, kun tupareille päästetään lähisukulaisten lisäksi vajaa kymmenkunta nepalilaista! Viime bailuissa ukot eivät ainakaan olleet pysyä housuissaan, kun heikäläistä sarangimusiikkia alkoi tulvia kaiuttimista! :D