sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Purna Purre Purnelius Purnauskis

On melko vaikeaa palata blogin ääreen, kun ei ole ikuisuuksiin kirjoittanut. Kaikki uudemmat kuulumiset liittyvät niihin vanhoihin kuulumisiin, jotka nekin pitäisi kertoa. Siksi en edes yritä lähteä moiseen, vaan aloitan vain yhdestä aiheesta - siitä, joka on tuonut elämääni eniten aitoa iloa sitten pitkään aikaan.
Aloitan Purnasta.




Purna on yksi suuri onnenpotku. Sille oli asetettu varmaan tähänastisista koiristani tarkimmat luonnespeksit jo ennen syntymäänsä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä tiesin kaikin puolin, millaisen koiran haluaisin ja millaista en. Juuri tällä kertaa etsin ennen kaikkea iloista ystävää. Ilon kaipuu jäi rakkaan Finan jälkeen kaihertamaan. Vaikka muutkin koirani ovat toki omalla tavallaan iloisia, sellaista finamaista aitoa tuhannen riemua pelkästä olemassaolostani en tunnista muista koiristani. Ehkä siihen liittyi niin vahvasti kaikkea muutakin minun ja Finan yhteisestä matkasta, että vaikka samanlaista iloa joku muu koiristani ilmentäisikin, en ehkä tunnistaisi sitä samankaltaiseksi. Ilon toive oli niin suuri, että saatoin alitajuisesti karsia vaihtoehtoja pelkästään sen perusteella. Shelttejäkään koskevat stereotypiani eivät olleet yleisellä tasolla kovin mairittelevia, mutta se on nyt enää tässä vaiheessa toissijaista. Tärkeintä ja hienointa on se, että Purna on iloisin sheltti (ja ehkä myös ylipäätään koira), jonka olen ikinä tavannut.

Toinen kriteeri pennulle oli tietysti, että sen vanhemmat olisivat kaikin puolin järkipäisiä ja arjessa helppoja. Minua ei myöskään tällä kertaa haittaisi, jos koko olisi vaihteeksi pienempi. Rodun tuli myös olla harrastuskoirapotentiaalinen tavalla tai toisella. Minulle olisi kuitenkin sopinut yhtä lailla harrastuscavalier kuin harrastusbordercollie, eli tämä kriteeri oli aika löyhä. Huomasin tosin pian, että paimenkoirat olivat totuttaneet minut liian hyvään, ja lopulta listallani oli monia yllättäviäkin ominaisuuksia, joista en enää olisi osannutkaan luopua. Lähellä irti pysyminen ilman sen kummempaa opetusta oli yksi näistä.




Tähän taloon ei pentua tule ilman, että kohtalolla olisi näppinsä pelissä

Etsin tietynlaista yhdistelmää, en rotua. Siksi minulla oli harkinnassani yksi cavalierpentue, yksi bordercolliepentue, kaksi kooikeripentuetta, yksi mudipentue ja kaksi shelttipentuetta. Muutama ihminen taisi minulle ääneen ihmetelläkin, tiedänkö itsekään, mitä oikein halusin. Tiesin! En olisi odottanut mainituista roduista samantyyppisiä koiria, en tietenkään, mutta jos mistä tahansa näistä olisi löytynyt minulle sopiva järkipäisen ja sosiaalisen oloinen yksilö, olisin huolinut minkä tahansa omakseni. Päätin taas antaa vähän kohtalonkin päättää, minkä koiran se minulle tällä kertaa antaisi – onhan se Hoinan ja Chhainankin kohdalla puuttunut peliin aika lailla. Omat epäröintini saivat minut myös kieltäytymään jo yhdestä onnenpotkusta, sillä silloin oma pentuun liittyvä tunneprosessointini oli kesken ja ajankohta ihan vain parin viikon marginaalilla huono. Kieltäytyminen kadutti ja harmitti, sillä näytti jo, että pennulle otollisin aikaikkuna ehtisi sulkeutua ja seuraava sopiva hetki siirtyisi hamaan tulevaisuuteen. Sitten päätin vielä yhtenä iltana tehdä hakuja netissä. Löysin yhden kiinnostavan yhdistelmän (sen toisen mainitsemistani shelttipentueista), mutta uskoin olevani siihen jo aivan liian myöhässä...

Kohtalo avitti minua taas. Kun vain uros näytti tuosta yhdistelmästä mahdolliselta ja sellaiseen päätyminen olisi vaatinut tällaisen narttulauman kanssa suurempaa harkintaa, joku (jolle olen ikuisesti kiitollinen) vetäytyi pennunotosta. Niinpä kasvattaja tarjosi minulle tyttöä. Olimme käyneet katsomassa pentuja jo ennen tätä peruutusta, ja silloin heti pentuhuoneeseen päästyämme juuri tytöt ryntäsivät heti pentulaatikosta syliin kiipeilemään. Vaikka tilanteeseen sekoittui jo tuttuun tapaan jännitystä ja valinnan kauhua, se tärkein ja aiemmin vielä puolitiehen jäänyt reaktio tuli heti. Koko sydämeni muljahti riemusta ja huusi sisälläni "OTAN!" – olinhan sitä paitsi jo urosmietinnöissäni manannut, että minun ei tarvitsisi hetkeäkään miettiä, jos vain tarjolla olisi tyttö.




Elämäni paras heliumpallo

Purna on edelleen kuin se kolmiviikkoinen napero silloin, sylissä ja ylipäätään ihmisten päällä ilmiömäisesti ja tasapainotellen kiipeilijä. Vuorikauriiksi sitä kutsummekin. Kiipeilyn lisäksi se haluaa fyysistä läheisyyttä, koko ajan. Se ei silti todellakaan ole mikään ärsyttävä huomion kerjääjä tai itsensä tyrkyttäjä (sellaistahan meillä ei vielä olekaan...! :D) vaan pikemminkin vaivihkainen läsnäolija – niin vaivihkaa kuin koira nyt voi kyljen tai mahan päällä maata sängyssä, istua jalkojen välissä vessassa tai maata kylpyhuoneen matolla suihkuvahtina. Se saa minut tuntemaan itseni erityiseksi ja tärkeäksi aina siitä hetkestä alkaen, kun aamulla ensimmäisen kerran silmäni avaan, joka päivä. Päivä ei vaan voi alkaa huonosti, kun joku jo aamulla ilahtuu heräämisestäsi! Missä minä olen, on myös Purna.

Purna itse tuntui kiintyvän minuun ylipäätään nopeammin kuin mikään pentuni koskaan. Minusta tuntui, että jo alle vuorokaudessa se piti minua omana ihmisenään. Lisäksi jo heti alussa se on luottanut siihen, että minun seurassani on turvallista, minkä vuoksi se on ollut sinut kaiken kohtaamamme kanssa. Näistä (ja varmaan rodunvaihtoon liittyneistä ristiriitaisista tunteista ja onnistuneen valinnan helpotuksesta) johtuen minulle onkin syntynyt niin vahva ja ainutlaatuinen side pieneen pentuseeni, että sydän syrjälläni jopa hieman säikyn sen lävistävyyttä.

Purna ei ole kuin varjo. Varjo katoaa auringon mennessä mailleen tai pilvien taa. Purna ei katoa koskaan. Pikemminkin se on kuin hiljainen hengitys. Siinä se on, lähelläsi kevyesti koskettaen, osa sinua koko ajan, vaikket sitä huomaisikaan.

Jos Purna on vuorikauris ja hiljainen hengitys, se on myös superpallo. Silloin sen huomaa! Toista yhtä kevyesti bouncaavaa koiraa kuitenkin ilman älytöntä hyppelyä en ole tavannut. Jo pikkupentuna koppailin sitä ilmasta, ettei se laskeutuisi huonosti yksittäisistä riemunvolteistaan. Se rakastaa myös ottaa koko huoneenmitan kiihdytyksen ja pompahtaa suoraan syliin soffalle hirveällä vauhdilla ja tohinalla, mutta silti niin viattomasti, kevyesti ja iloisesti. Että kato mä tulin nyt! Näin se hyppäsi myös suoraan ystäväni kahvikupilliseen yhtenä kauniina päivänä.




Pelottavan ihana

Ihmeellisintä Purnassa on kuitenkin sen oppimis- ja keskittymiskyky yhdistettynä vielä tuohon erityiseen suhteeseen, joka välillemme on muodostunut. Purna on alusta asti ollut lupaavimman oloinen harrastuskoirani kaikista tähänastisista. Tämä havaintoni on kantanut jo heti luovutusiästä ainakin nyt tänne pian 8kk ikään. Purnan kanssa voi joskus unohtaa kouluttavansa koiraa, kun se tuntuu tarjoavan aina vain juuri kulloinkin haluamaasi asiaa heti, äkkäävän kerrasta palkkaan ja toimintoon liittyvän syy-seuraussuhteen ja siten oppivan hurjan isoja asioita ihan hetkessä. Muutenkin minulta on kyllä täysin mennyt ohi, että minulla olisi ollut pentua talossa – niin helppo tulokas Purna on ollut. Ja koska minulla on nyt se tilanne, että Purnalle ei ole tulossakaan mitään erityisiä tavoitteita, ainoastaan yhteistyötoiveita, niin juuri nyt tahdon vain olla kiitollinen ja toivoa, että jokapäiväinen ilahtuminen ja yhdessäolo pienen Purnan kanssa on vasta aivan alussa. Jospa voisimme yhdessä opetella kaikenlaista mukavaa jopa seuraavien 15 vuoden ajan.

Tiedän jo nyt reilun puolen vuoden yhdessäolon jälkeen, että en ehkä koskaan tule saamaan toista yhtä valloittavaa ja oppivaista koirapersoonaa. Purna ei vastaa mitään stereotypioitani rodustaan, pennuista yleensä tai koiran kouluttamisesta. Se on pikemminkin vähän kuin henkieläin, joka aidosti ilahduttaa ihan omana itsenään, aidosti ilahtuu minusta omana itsenäni ja joko valvoo tai nukkuu vierelläni joka hetki. Siinä on jotakin kissamaisen, koiramaisen ja inhimillisen sekoitusta niin, ettei sitä tahdo pentuna tai eläimenä pitääkään. On aivan kuin sille olisi joku jo syntymässä kertonut, mitä saa ja ei saa tehdä, sillä se ei ole koskaan edes kokeillut sammutettavia käytösmalleja kotona. Ja mikä parasta, Purna sanoo "okei" jäädessään yksin ilman muita koiria, se sanoo "okei" jäädessään yksin muiden koirien kanssa, ja se sanoo "okei, mun vuoro jo" toisten koirien kynsiä leikattaessa. Lisäksi se sanoo "okei" kaupungissa, "okei", kun raketti pamahtaa ihan lähistöllä ja "okei, sanokaas mihin suuntaan, niin minä meen eeltä" messuhallissa.

Laumaankin Purna on solahtanut täydellisesti. Chhainaa Purna on pitänyt äitinään ensi kohtaamisesta lähtien, ja kunhan Hoina sai itse sanella Purnalle tutustumisen ja kanssakäymisen ehdot, nyt Purna palvoo Hoinaa idolinaan. Lenkillä ne menevät kylki kiinni toisen kyljessä, ja aamuisin Hoinan tullessa sängyn viereen Purna läpsii sitä tassuilla naamalle kuin rumpusoolossa: "Hoina-täti! Hoina-täti! Kato Hoina-täti! Täältä pesee Hoina-täti!"




Tavallisesti pentua kriteerien mukaan etsittessä on aina turvauduttava realismiin: itse voi tehdä paljon, silti kaikkea ei yleensä kuitenkaan saa, ja odottamattomat asiat voivat muuttaa hyvänkin alun toiseksi. Perheemme tähänastisten kahdeksan koiran ja yhden pentueen kasvattamisen kokemuksella tiedostan nämä asiat paremmin kuin hyvin, ja olen kokenut ne myös käytännössä. Juuri siksi tämä kaikki tuntuukin niin äimistyttävältä. Miten koira voi olla niin pedantisti "check" jokaiseen kriteerilistan kohtaan? Ja miten jo pennun kolmannen päivän kohdalla uudessa kodissaan voi tulla se tunne, että tähän koiraan minulla on erityinen suhde ja sillä minuun, kun yleensä tällainen tunne tulee ehkä puolen vuoden tai vuoden ikäisen koiran kanssa?

Vastaus on tällä kertaa hyvinkin mustavalkoinen, tuijottaa pilke silmäkulmassa suoraan minuun: "Näin!" ja hyppää kujeillen maailman parhaan mustekalalelun kimppuun.




Tähän tarinaan ei sanota vielä pitkään aikaan "sen pituinen se".


lauantai 10. maaliskuuta 2018

Puhdasrotuinen murre vai murresekoitus?

Uskokaa tai älkää, mutta tämä merkintä on jo vuoden lojunut luonnoksissa. Nyt ajattelin sen kuitenkin julkaista, sillä olihan se jo täysin valmiiksi aikoinaan kirjoitettu. Viime keväänä monikielisyystenttiin lukiessani aloin pohtia omaa kielitaitoani ja erityisesti murrerepertuaariani. Ikään kuin todistusaineistoksi ajattelinkin poikkeuksellisesti kirjoittaa nyt sillä puhekielen tyylillä, jolla normaalistikin puhun.

Must mullei oo mitään sen erityisempää murretta, muuta ku sellanen yleinen puhekieli vaa. Mut sitku mä aloin miettii, nii oonhan mä joskus puhunu murteitaki. Tiiättekste esim. mikä oli mun ensi kieli? No se oli Kotkan murre. Et mä oon ihan varmast joskus pienenä huutanu kurkku suorana laivaleikkipuistos et "emmiä mummi viäl haluu lähtä minnee täält!"

Sit kun mä olin neljä, ni me muutettiin Poriin. Mä en muista sinänsä Porin murteesta itteni kohalta mitään muuta ku sen, että aika nopeesti muuton jälkeen mä itkin äitille Poris keskel kaupunkii lohduttomasti, et "äiti miä en koskaa opi tät Porin kielt"! Myös Putouksen Salme Pasin ja parin porilaisen opiskelijakaverin puhe oli kivan tutun kuulosta, kotoisaa, mut ehkä kuitenki enimmäkseen siks, että se muistutti vanhoista porilaisista tutuista kuin niinkään siks, että olisin ite koskaan niin puhunu. Kaikest huolimatta se Kotkan kieli vaa korvautu sit jollaa muulla versiolla, mut mä en kyl ite osaa sanoo, missä määrin mä oon poria puhunu. Muistan vaan, et Porista Loviisaan mun mukana kulki sana "okra", eli ookoo, ja seki hävis sitte ajan myötä, ku ei kukaan Loviisassa ymmärtäny, mitä mä sillä tarkotin.

Mun mielest mä puhun vieläki sitä murretta, jonka mä sit varmaan viimeistään Loviisas omaksuin. Ihan tällanen peruspuhekieli. Välil mua on harmittanu ja mun suomen kielen opetellu mieskin on sanonu, et on tylsää, ku mä en puhu mitään murretta. Joskus mä kyl mietin, et puhunksmä mitään murretta vaiko enkö. Sen mä ainakin muistan, et ku vaihoin lukioo Hesaan, nii siellä yks luokkakaveri huomautti mun ruotsinlainoista, jotka on vieläki mulle ihan normikieltä. Mä siis nykyäänki sanon helposti tervehdykseks heissan ja lähtiessä melkein aina moido. Musta siinä ei oo mitään ihmeellistä, mut Hesas se näytti olevan hyvinki huomiota herättävää ja sitä seuras usein vähintään kysymys, oonko mä ruotsinkielinen. En ole - jostain syystä mä vaan heittelen ruotsia ja enkkua sinne tänne normaalia puhetta enemmänki ihan tiedostamattani, ihan luonnostaan. Jos joku juttu on ihan täydellinen tai jotkut asiat tapahtuu täysin samaan aikaan, sanon aina, että se on just precis hyvä tai että se tapahtu just precis samaan aikaan. Usein saatan myös automaattisesti vastata sopivaan kysymykseen ingenting, jag vet inte tai vielä useemmin tack, koska varsinkin Loviisassa se vaan tuli osaks puhetta ihan itestään.

Ehkä hauskinta, mitä oon tajunnu on, et isin puheesta on jääny mulle sanavarastoon sellasii sanoja, joita kukaan ei oikeen ymmärrä. Jos mä kysyn keltä vaan, et paljonks joku bungaa, ni mä voisin väittää, että kukaan ei ymmärrä tai pyytää ainaki toistamaan. Sama toistuu helposti, jos kysyy, et onks sul fyrkkaa. Mulle nää on kumminki iskän suusta jääny ihan yhtä normaaleiks sanoiks ku yleiskielenki sanat. Yllättäen mieskään ei ihan heti ymmärrä, jos joskus vahingossa kysyn siltä jotain noita sanoja käyttäen.

Myös äitin pohojalaanen sanavarasto ja äidin puolen suku on tehny pienen vaikutuksensa, minkä huomasin vasta, kun nimesin kasvattini päässilimääseksi ja kaikki kyseli, että mitä ihmettä se tarkottaa. Etenki vaikeeta oli yrittää selittää, et mitä se ny sit oikeesti tarkottaa, ku mikään sana ei oikeen tavottanu sitä oikeeta merkitystä. Emmäkään kyl mitää pohojalaasta oikeesti osaa puhuu, mut silti päässilimäänen on mulle ihan normisana ihan kuten ehtoo tai se, että ku joku on sanonu jotain, ni se on sama ku että "se kehuu, jotta...". Lisäks meillä aina kinastellaan, että mistä ja kenen puolelta meille on tullu sana nappo. Aina meillon saunassa nappoo käytetty, mut kumpikaan vanhempi ei tunnusta sitä sanaa meille opettaneensa. Koussikka se iso kauha kai Kymenlaakson seudulla olis ja kyllä mä senki termin merkityksen ymmärrän, mut nappo se vaan on. Missä päin puhutaan naposta, osaisko joku ilmiantaa, keltä meidän suvusta me oltais se voitu oppia? :D

Tän koko mietinnön päätteeks tulee lähinnä sellanen olo, et mun puhe taitaa kyl olla melekonen sekasikiö vähän sitä sun tätä. Välillä "emmääkään kyl tiä", ku sit taas joskus "mäkään en kyl tiiä". Siskoa taas aina ärsyttää, kun en yksinkertasesti osaa sanoo vaan opiskelija, vaan jostain kumman syystä vaan ja ainoastaan se sana tulee aina ulos itäsuomalaisena oppiiskelijana mulle muuten vieraalla painotuksella. Turkua ei oo mulle tarttunut juur mitään, ku kaikki mun kaverit on alunperin tai vielä nykyäänkin ulkopaikkakuntalaisia.

Viime aikoina eniten mun puhe onkin varmaan muuttunu englannin vaikutuksesta, ku siitä vaan on tullu niin arkinen kieli, et joskus vaan enkunkielinen vaihtoehto tulee nopeemmin kielen päälle. Saatan hyvinki kysyä, et "tiiäksä mitään kivaa restauranttii", ja se ottaa mun omiin korviin ihan yhtä pahasti ku luultavasti sullakin. Must on kumminki hauskaa huomata, et silti ne enkunkieliset sanat saa suomalaisen kieliasun ja taivutukset siinä nanosekunneissa, ku sen sanan sanoo. Vieraist kielist ja niiden sekottamisest sais kyl kokonaan uuenki stoorin, mutta jätetään tää vaan tällaseen pieneen loppukevennykseen: Oon joskus espanjaa opiskeltuani ihmetelly ääneen, miks paavi puhuu telkus espanjaa, ennen ku sit tajusin, et italiaa se taiski puhuu ja kielet vaan muistutti toisiaan tietyissä kohis niin paljon... Osasin siis espanjaa just tarpeeks ymmärtääkseni yksittäisii fraasei italiaa mutten siinä määrin tarpeeks, et oisin tunnistanu, ettei kuulemani kieli ollu muilta(kaan) osin espanjaa! :D


Nyt oliski kiva kuulla, et millasta suomee te puhutte ja koska teitä ei ymmärretä?

torstai 8. helmikuuta 2018

29.9.2007-20.12.2017

Pilliwink's Heart-Flower, "Fina"




Vain viikkoa ennen joulua koko perheeni oli meillä kylässä Fina ja Nelson mukanaan. Fina söi vähän huonosti jo lauantai-iltana, ja sunnuntaiaamuna se kieltäytyi ruuasta. Periaatteessa tämä oli kovin epänormaalia ahneelta Finalta, mutta olimme tottuneet siihen, että Fina saattoi joskus jättää yhden aterian väliin, jos sitä närästi kovin. Muuten likka oli aivan normaali tättähäärä itsensä meillä ollessaan, mutta vanhempieni palattua Espooseen ei ruoka vieläkään maistunut. Se ei pariin päivään syönyt nappulaakaan, mutta lopulta märkäruoka meni hitaasti alas. Puhuimme äidin kanssa puhelimessa, miten molemmille hiipi ikävä tunne vatsanpohjassa. Viisi vuotta sitten juuri ennen joulua Sara meni äkkiä huonoon kuntoon ja lopetettiin jouluaattoaamuna.

Tiistaina äiti soitteli jo päivystykseen, mutta koska muuten koira oli suhteellisen oma itsensä, niin sitä jäätiin vain seurailemaan. Heti seuraavana päivänä äitini lähtikin suoraan töistä Finan kanssa päivystykseen, koska koira oli ollut flegmaattinen ja silmät kiinni sylissäkin sekä haluton kävelemään ulkona. Jo siinä vaiheessa totesin vain, että oi voi, ei kuulosta hyvältä...

Niinhän siinä sitten kävi, että äiti soitti itkuisena Finan jäävän suoraan eläinsairaalaan, sillä niin sen perna kuin imusolmukkeetkin olivat suurentuneet. Diagnoosi oli useita kasvaimia, ja koska Fina jo käytännössä vain nukkui lääkärissäkin, mitään ei ollut tehtävissä. Mamman oma Fina lähti juuri niin kuin paha tunteeni enteili, äitinsä tassunjäljissä aivan saman ikäisenä ja samalla tavoin joulun aikaan. Sellainen yhteensattuma tuntui todella käsittämättömältä.






Jos olisin tiennyt vain neljä päivää aiemmin, mitä tuleman pitää, olisin osannut edes sanoa Finulle heipat. Minä en kuitenkaan nähnyt Finaa päivääkään kipeänä, vaan sen 10v ja melkein 3kk se oli aina happy happy joy joy ja mamman oma kainaloinen. Fina oli mukana maskottina agileirillä vielä pari viikkoa ennen sateenkaarisillalle siirtymistä, ja kuukausi takaperin se riekkui kanssani hallilla hulluna pallon kanssa ja kepitteli ihan yhtä hurjasti kuin aina ennenkin. Jos jotain koirilleni toivon, niin tervettä elämää ja sitten pikaista lähtöä. Sellaisen meidän molemmat hapsulikat saivatkin, odotin vain Finalla olevan vielä monta vuotta edessään. Vielä kymmenvuotiaanakin Finaa erehtyivät jopa cavalierihmiset luulemaan pennuksi!




Puhelun aikana ja sen jälkeen itkin hysteerisesti, ja otin heti yhteyttä mieheeni ja parhaaseen ystävääni. Kaikista koiristamme juuri Finan poismenoa olin aina pelännyt eniten, olihan se ensimmäinen pentumme, jonka näimme ensi kerran alle vuorokauden ikäisenä kasvattajallaan. Nyt Finan menehtyminen tuli kuitenkin niin puskista, että olo on sen illan jälkeen ollut vain todella epätodellinen. Toisaalta koin myös syvää helpotusta, että mamman pikku Finu, kuten sitä itse aina kutsuin, lähti äkkiarvaamatta ja eli ikinuorena aina siihen asti. Lähtö vain tuli liian aikaisin. Mistään en koskaan saa toista mamman Finua, ja sen tajuaminen sattuu paljon.


Tässä vielä Facebookista kopioidut parhaat muistoni Finun kanssa itselleni ikuisesti talteen.

Joulukuun alun agileirillä, kun Fina pääsi hallille vaatimaan kaikilta tyypeiltä "namit tai rapsut!", olin hihnan toisessa päässä superylpeä, että tässä on SE mun Fina. Tunsin samanlaista, valtavaa ylpeyttä kuin uutta pentua esitellessä, paitsi monta kertaa vahvempana! ❤ Finan ja minun suhteesta ja kaikista agi- ja tokotuloksista tulen aina vastedeskin halkeamaan ylpeydestä. Siinä oli tekemisen meininkiä ja monia tuomareita naurattaneita tilanteita. Parhaimmillaan saimme samassa tokokokeessa viisi kertaa arvosanan 10, huonoimmillaan taisi olla sama tai isompikin määrä hylättyjä liikkeitä.






Agissa teimme parhaimmillamme peräkanaa seitsemän puhdasta rataa, joista kuusi vieläpä samana viikonloppuna. Silloin ennen rataa tuntui, ettemme me yksinkertaisesti enää osaa tehdä virheitä, että olemme voittamattomia varmuudessa. Siinä yhteispelissä ja fiiliksessä on tavoittelemista muiden nykyisten ja tulevien koirien kanssa koirakkona.❤ Fina palkittiin myös kahden eri seuran vuoden agilitykoirana, mikä on cavalierin kanssa aivan upea tunnustus. Ja kun sitten pääsimme ultimaattiseen tavoitteeseemme, SM-kisoihin, niin vielä kenraalikisoissa yksilöitä edeltävänä päivänä Fina teki temput ja lähti lähtökäskyllä jahtaamaan tuulessa lentäviä koivunlehtiä kuin pikku pentu. Huono kenraali lupasi kuitenkin hyvää h-hetkeä, sillä pääsimme yksilöissä finaaliin asti!




Kuva SM-finaalista 2013 © Pätynen


Fina ei koskaan palkkautunut harrastusuramme aikana lelulla, mutta kymmenvuotiaana se repi narupalloa raivoisasti agilityhallilla. Aivan sen lempileluja kotioloissa ja mökillä olivat kuitenkin pienet kumifrisbeet, joita etsittiin "Missä rispii!" -hetsauksella. Fina vaan oli maailman ihanin ja juuuri minulle sopivan hassu tyyppi! Se kakkasi Helsingissä keskelle nelikaistaisen tien suojatietä valojen vaihtuessa jo punaisiksi, ja kainaloon sen kaapattuanikin pökäleitä vain tipahteli. Jos taas Hoinaa joskus meillä ahdisti ja se yritti Finaan ahdistustaan purkaa, vielä Hoinaa niskavilloista pidellessäni Fina rökitti takaisin minkä kerkesi, koska olihan hän the boss. Lisäksi aina vanhemmille mennessäni Fina tanssi ja hyppi riemusta ja sen oli pakko saada nukkua minun kanssani tai matkakassissani. Siksi se pääsikin usein Turun-lomille tai mökille meidän kanssa, kun en vain voinut jättää sitä lähtiessäni. ❤ Onneksi Fiffan piti huolen, että sitä ei unohdeta! Surullisinta on vain se, ettei näitä muistoja enää kerry lisää...




Yllä Finu mamman kassista vasta heränneenä silmät sikkurallaan.
Alla Finu mamman kanssa Munkkiniemenrannassa. ♥



torstai 7. syyskuuta 2017

Paljon ei mitään kummempaa


Kuva © Miikku Pietilä


Ihan ensiksi pahoittelen suuresti sivujemme aiempien kuvalinkkien tuhoutumista. Photobucket keksi yhtäkkiä ilman varsinaista varoitusaikaa rikkoa kaikki kuvalinkit ja muuttaa käyttöoikeuksiaan niin, että jatkossa kuvien linkittäminen kolmansille sivustoille kuuluu vain maksulliselle puolelle. Tämä ei koskenut vain tulevia linkkauksia vaan kaikkia aiempiakin, mikä on saanut ihmiset ympäri maailmaa raivon valtaan, kun heidän vuosien työnsä on yhdessä yössä pilalla. Kieltämättä sama fiilis oli itselläni, ja siksi tänne blogiin kirjoittaminen on tuntunut kovin raskaalta ajatukselta. Mitä sitä enää kirjoittamaan, kun kaikki muistot ja reissupäiväkirjat kuvineen pitäisi linkittää uudelleen jokaista kuvaa myöten?

Hulluinta kaikessa on se, että Photobucketin maksullinen puoli kustantaisi monta sataa euroa vuodessa. Näin ollen suurimmalle osalle käyttäjistä se ei ole vaihtoehto. Pelkästään melko tuoreiden ja vähäsisältöisten Minoon sitte -sivujen korjaamiseen meni useita täysiä päiviä, joten luultavasti jätän tämän blogin tällaiseksi, ja toivon, että ihmisten palautteet ja boikotit toimisivat ja Photobucket tulisi järkiinsä. Jostakin syystä jotkin palveluun liitetyt kuvani ovat alkaneet näkyä uudelleen tai linkit eivät niissä ole koskaan alunperinkään hajonneet, joten odottelen kai jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi toivoessani, että jonakin päivänä kaikki kuvat näkyisivät taas... Tästä eteenpäin blogin kuvat toki näkyvät, kun lataan ne muualle, mutta valitan, että vanhat kuvat eivät ihan heti tule näkymään - jos koskaan. Ulkoasun ja sivut tulen totta kai korjaamaan jossakin vaiheessa, myös treeniblogin puolella.

Kun nyt tämä masentava paasaus on ohi, kerrottakoon, että täällä ovat kaikki hengissä ja lauma on kasassa - vielä. Mies sai nimittäin seuraaviksi kahdeksi vuodeksi töitä pääkaupunkiseudulta, joten näin seitsemän seurusteluvuoden ja neljän vuoden yhdessä asumisen jälkeen palaamme taas jonkinlaiseen etäsuhteeseen. Odotan sitä melko sekavin tuntein: muutos voi ehkä tehdä parisuhteelle hyvääkin, kun sitten vähäisempi yhteinen aika tullaan varmasti käyttämään oikeasti yhdessäoloon ja yhdessä tekemiseen, mutta suurimmaksi osaksi se on ikävä ja jopa pelottava. Etenkin oma jaksaminen arjen yksin pyörittämisessä jännittää nyt, kun on jo usean vuoden ajan sen tottunut jakamaan toisen kanssa, ja silti on välillä tuntunut, että vuorokaudesta loppuu aika kesken. Niinpä olenkin nyt ennen muutoksen tapahtumista koettanut jo etukäteen luoda itselleni järkevää arkirytmiä ja jaksamista tukevia tottumuksia, jotta niiden ylläpitäminen olisi sitten myöhemminkin helpompaa.



Kuvat © Miikku Pietilä


Koirille kuuluu varsin hyvää. Chhaina sai jo ennen kesälomia kolmosista pari SM-nollaa, mutta sitten kesän jälkeen hukkasin niin rytmin, uskon kuin fiiliksenkin kisoissa. Siksi olemme nyt ainakin jonkin aikaa kisatauolla. Otin meille pitkästä aikaa ryhmäpaikan ATT:lta, ja jo kolmessa viikossa tekemisen meininki ja etsimäni asenne on alkanut taas löytyä. Suurin kompastuskivi on ollut kepit, joiden sisäänmenoissa on tullut ihmeellisen helppoja virheitä vähän jatkuvasti. Toivottavasti treeniloma vie meitä siinä eteenpäin. Molemmat koirat kävivät myös Miikku-kasvattajalla hierottavina ja kuvattavana, ja tässä merkinnässä kaikki kuvat Hoinasta ja Chhainasta ovatkin Miikun sillä reissulla ottamia. Ihania!



Kuvat © Miikku Pietilä


Hoina jatkaa oman elämänsä parasta aikaa. Se on treenaillut jotakin pientä hömppää joskus ja jouluna mutta muuten vain lenkkeillyt ja nauttinut kesälomasta mökillä. Siitä on tullut läheisyydenkipeämpi kuin koskaan, ja se on ihan koko ajan aivan kaikessa mukana. Niin se on toki ollut aina, mutta nyt siihen on tullut lisäksi vielä se fyysinen läheisyys ja halipula! Aivan ihana kainaloinen! Miten voikin olla niin vaikeaa kuvitella, että vain vajaa vuosi sitten olin aivan epätoivoinen Hoinan hyvinvoinnin suhteen? Nyt tuntuu kuin se olisi syntynyt uudelleen, juuri sellaisena kuin se oli pikkupentuna ennen mitään pelkotraumoja: iloisena, luottavaisena, omistajaansa suorastaan palvovana ja lenkilläkin rentona. Kunpa vain paluuta vuoden takaiseen ei enää ikinä tulisi! Ihan rehellisesti sanottuna jos nyt kuvittelisin, että muistini olisi täysin mennyt ja ainoa Hoina, jonka tuntisin, olisi tämä nykyinen Hoina, minulla olisi täydellinen unelmakoira käsissäni. Sellainen Hoina on aina ollut parhaimmillaan ollessaan. Nyt se tuntuu olevan sitä joka päivä! Ahdistumisista ei ole ollut tietoakaan, eivätkä edes treenit - tai kisat! - ole saaneet Hoinaa ylenpalttisille kierroksille.

Kyllä vain, kävimme myös kisaamassa agilityssä ihan mielenkiinnosta. Halusin vain nähdä, miten kisaaminen sujuu kotihallissa, mahdollisimman treenimäisessä tilanteessa ja nyt kun Hoinan arkielämä on ollut yli puolen vuoden ajan tasapainoista ja suorastaan käsittämättömän helppoa ja ihanaa. Teimme pari ihan tavallisen koiran tavallista ratasuoritusta tuloksilla HYL ja 10, ja kakkosiksi sijoittuneina saimme vielä palkinnotkin kotiin. Tällä toisella radalla nolla ei ollut edes kaukana - yksi rima ja rytmin kadottaminen kepeillä. Kummallakaan radalla ei ilmennyt sinkoilua tai ohjauksiin tulemattomuutta, vaan Hoina oli juuri sellainen kuin se on ollut treeneissäkin. Aktiivisen agilityn loputtua se on kuitenkin keksinyt jäädä kontakteilla jumittamaan niiden alasmenojen yläpäähän, mutta se nyt on minulle enää tässä vaiheessa ihan se ja sama. Varmasti tulen Hoinan kanssa käymään yksittäisiä kotikisoja jatkossakin - etenkin siinä vaiheessa, kun se ensi vuonna pääsee minimaksiluokkaan.



Kuva © Miikku Pietilä


Minä taas kävin vanhempieni, siskoni ja hänen poikaystävänsä kanssa kesällä Norjan-roadtripillä, joka oli heittämällä paras ulkomaanmatkani ikinä - olkoonkin, ettei maantieteellinen etäisyys Suomesta ollut sen pidempi. Tarkoituksenani olisi joskus tämän vuoden puolella tehdä tuosta reissusta vielä jonkinlainen reissuraportti, mutta monesta sadasta kuvasta olen ehtinyt käydä läpi vasta kolme... Raporttia voinee siis joutua odottelemaan! Sen sijaan reissuleffa on jo valmis, mutta senkin julkaisen sitten siinä samassa merkinnässä sitten aikanaan. Nyt huomioni vievät taas hetkeksi psykologian aineopinnot ja aikuiskasvatustieteen perusopinnot yliopistolla. Kandiksikin ehdin tässä kesällä valmistua, ja sen kunniaksi olisi tässä tarkoitus piakoin sukulaisten ja ystävien kesken kahvitellakin.

Ja pennut! Meidän pentumme täyttävät viikon päästä vuoden! Niiden tuoreimpia kuulumisia voi edelleen seurata tuolta yläpalkista Kasvatus-linkistä ja sieltä uutisista tai vaihtoehtoisesti Facebookin puolella Minoon sitte bordercollie -sivulta.


 

Passon kuva © Tomi Lotvonen

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Sisäinen rauha

Huhhuh! Alkavat nämä blogit levähtämään käsiin, kun on tämä "pääblogi", treeniloki ja nyt vielä kasvattisivujenkin uutisloki päivitettävänä. Tulee helposti sellainen olo, että blogit ovat jääneet aivan unholaan, mutta tosiasiassa merkinnät vain hajautuvat useaan eri nettipäiväkirjaan. Nyt on kuitenkin kaikkia muita blogeja on tullut päiviteltyä sen verran, että aikapaine alkoi kiristää pääbloginkin osalta – onhan tämä nimenomaan pääblogi!

Koska päivitystahti on ollut tämän blogin puolella melko verkkainen ja koska toisaalta me olemme tunnettuja äkkinäisistä liikkeistämme, olemme ehtineet esimerkiksi muuttaa uuteen kotiin pihan toiselle puolelle! Myös Chhainan pennut ovat kasvaneet jo puolivuotiaiksi ja näyttävät jo ihan oikeilta koirilta.




Meillähän oli viime vuonna loukkaantumisten ja pentujen vuoksi melkein vuoden tauko lähes kaikesta tavoitteellisesta treenaamisesta, joten nyt keväällä olemme taas aktivoituneet niin agilityssä kuin tokossakin. Myös juoksemassa käymme silloin tällöin. Juoksulenkeille tosin otan nykyään mukaani mieluiten vain Hoinan, koska Chhaina rakastaa haistella, joten juoksulenkit sen kanssa ovat melko rasittavia. Agilityn ja tokon lisäksi tarkoitus on myös kevään mittaan käydä taas hakuilemassa ja tutustumassa myös jälkitreeneihin - kumpaakin ihan vain aktivointimielessä.

Tällä hetkellä Chhaina on pitkälti ainoa agilitykoirani ja Hoina tokoilee. Mitään tietoista päätöstä Hoinan agilityjen lopettamisesta ei ole tehty, mutta tällä hetkellä tämä on tuntunut parhaalta. En siis sano, etteikö järjestely voisi muuttua heti ensi viikolla. Nautin kuitenkin itse agilitystä tällä hetkellä enemmän Chhainan kanssa, eivätkä sen kanssa lämmittely- ja jäähdyttelylenkitkään vaadi niin paljon kärsivällisyyttä ja hermoja minulta. Hoinan kanssa jouduin aina tekemään tietoisen päätöksen, että pysyn hyväntuulisena, vaikka koira vetäisi millaisilla kierroksilla tahansa. Tietyllä tapaa nykyinen järjestely on siis ollut myös helpotus. Usein tosin Hoina tulee mukaan hallille mutta vain tokoilee pihassa. Hoinalla tavoitteita ei tällä hetkellä ole missään lajissa - kisataan, jos siltä tuntuu. Chhainalla tavoitteet ovat puolestaan agilityssä selkeät: kolmosiin nyt ja SM-kisoihin vuoden päästä kesällä, jos ei tule loukkaantumisia.


Vasta lopetettuani kisaamisen aloitin kouluttamisen

Mielenkiintoisinta nimenomaan Hoinan kohdalla on lajissa kuin lajissa se, että kaikista tavoitteista riisuutuminen on todellakin muuttanut meidän tiimityöskentelyämme ja treenien sisältöä. Minun ei tarvitse hakata päätä seinään edistyksen puutteessa, ja toisaalta samalla olen herännyt ensimmäistä kertaa oikeasti kouluttamaan koiraa liikkeiden tai radan suorittamisen sijaan. Olen aina pitänyt itseäni laiskana omien koirieni kouluttajana, joka menee minimitreeneillä varsinkin tokokokeisiin ja jolle riittää se, että mikäli emme nollaisi yhtäkään liikettä, saisimme tokossa ykköstuloksen. Tietynlainen kunnianhimo ja kiinnostus itse tekemiseen on siis etenkin nimenomaan tokossa puuttunut, ja ainoa päämäärä on ollut oppia juuri tietyt liikkeet eikä missään nimessä vahingossakaan mitään ylimääräistä, herttinen sentään! Siitähän voi vaikka sairastua... :D

Pidin todennäköisenä, että kun saavutimme tokossa tavoitteemme AVO1 vanhoilla säännöillä, tokoilu loppuisi kokonaan. Olin ilmeisen väärässä, sillä niin vain olemme jumppailleet kaukokäskyjen vaihtoja olohuoneessa, korjailleet ruutua, kehittäneet ohjattua noutoa... Ehkä yhtenä yllättävimmistä juonenkäänteistä olen löytänyt itseni jo parina viikkona peräjälkeen työstämästä Hoinan seuraamista jälleen aivan alusta: siitä, että jo käskystä Hoinan katse ei painuisi alas kyyryyn. Käytännössä treenaamme siis perusasentoa ja ihan vain omaa painonsiirtoani, korkeintaan yhtä askelta. Vielä suurempana yllätyksenä olen joutunut huomaamaan, että "hömppätreenaillessamme" jaksan pysyä positiivisena ja kannustaa koiraa sen hieman säätäessä omiaankin. Kaikista suurimpana yllätyksenä ja toisaalta niin päivänselvänä asiana on tullut esiin se, että kas kummaa, koira ei otakaan niin suurta painetta tai tarvitsekaan sitä kannustusta enää samassa mittakaavassa. Tänään Hoina katsoi minuun innoissaan hymyillen, suoraan ylöspäin, kun sanoin "katso" - vaikka palkkasin lelulla, joka oli näkyvillä joko koiran vieressä tai kainalossani! Vain matalana hiipivän, lelusta vielä lyttänämmäksi painuvan paimenkoiran tunteva voi tietää, miten suuri, vuosia odotettu erävoitto tuohon sekunnin sadasosaan kiteytyikään. Kenet yllättää, että kun koira ei paineistu ja itsekin olen rennompi, saamme onnistumisia, mikä taas rentouttaa molempia? - Ei ketään. Ja silti se jotenkin pääsi yllättämään minut.

Myös treenien sisältö on enemmän tai vähemmän oleellisesti muuttunut juuri Hoinan kanssa tavoitteet unohdettuamme. Nyt tosiaankin uskallan kokeilla erilaisia asioita tokossa pelkäämättä koiran pilaamista. Eihän se enää "voi mennä pilalle", kun mielessäni ei ole tiettyjä tavoitteita tai kuvia valmiista liikkeistä, ja kun ei ole mitään väliä, oppiiko koira lopulta sen mitä yritän sille viestittää. Agilityssä taas jo viime keväänä Hoinan kanssa löysin itsestäni kokeilunhaluisen tyypin, joka halusi testata, kuinka pitkälle voin koiran kouluttaa sen sijaan, että olen useita vuosia koittanut kaikin keinoin kompensoida sen puutteita. Kokeilin, lukitseeko koira esteen, jos otankin enemmän riskillä, tai suorittaako se kepit, jos juoksen sitä vastaan keppien toisesta päästä niin, että erkanemme keppien puolivälissä vastakkaisiin suuntiin. Se riemu, joka repesi siitä, että tällaiset villit, suorastaan absurdit ideat saimme sitten toimimaan - sellaista en ole ennen kokenut. Lisäksi samat trendit ovat näkyneet minulla myös Chhainan kanssa treenaamisessa.




Aivan kaikki ei ole muuttunut

Tietysti Hoina on yhä tyypiltään sellainen koira, että se ihastuttaa ja raivostuttaa vuorotellen tai samaan aikaan, tilanteesta ja katsojasta riippuen. Keskiviikkona sen kanssa lenkkeily on vihoviimeinen asia maailmassa, ja heti torstaina tekisi mieli tehdä kolminkertainen lenkki normaaliin verrattuna, kun molemmat koirat käyttäytyvät kuin ihmisen ajatus. Olen miettinyt Hoinasta luopumista ohikiitävinä ajatuksina vielä senkin jälkeen, kun päätin sen pitää. Ajatus hiipii jatkossakin varmasti mieleen helpommin, sallitummin, kun sitä on jo kerran vakavasti harkittu. Toisaalta uusi huomen voi todellakin olla ja yleensä onkin aivan päinvastainen päivä, joten olen alkanut hyväksyä sen, että tällaista se elämä Hoinan kanssa on. Kun eniten ketuttaa kaikki, puran kaiken turhautuneisuuteni miehelle tai jollekulle tutulle ja totean vain, että tänään on kökkö päivä ja huomenna ehkä ei.

Siinä mielessä asiat ovat toki nyt erittäin hyvin, että Hoina ei stressaa mitään tiettyä, se pysähtyy haistelemaan entisten pahimpien pelkojensakin kohdalle, ja Hoina ja Chhaina leikkivät keskenään kuin pienet pennut melkein päivittäin. Silti se asia ei muutu, että Hoina ei ole minun temperamentilleni sopiva koira, sillä se imee kaikki mielialanvaihteluni ja paineistuu pienestäkin pääni sisäisestä ärsyyntymisen vivahteesta. Myöskään Hoinan perusluonne tai pentuajan traumakokemukset eivät kokonaan poistu hyvinäkään aikoina, vaan pimeässä kesken haistelun yllättävä viereisen talon oven avaus tai jokin muu aivan älyttömän mitätön asia voi saada siinä aikaan väistöliikkeen hihnassa - vain murto-osalla kerroista, mutta mahdollisuus on aina olemassa. Myös oma tila on Hoinalle siinä määrin tärkeä asia, että se saa suosiolla yhden kokonaisen huoneen yksityiskäyttöönsä silloin, kun meillä on koiravieraita. Uudessa kodissamme parasta onkin se, että myös makuu- ja olohuoneesta on omat ovet takapihalle!

Meillä on arjessa monia "erikoisjärjestelyjä" tai tiettyjä toimintamalleja selkeästi Hoinan vuoksi, mutta toisaalta ne eivät vaadi juurikaan aikaa tai huomiota, kun ne tulevat automaationa jo vuosien kokemuksella ja sulautuvat muutenkin omaan elämäntapaamme. Toisaalta kun toimimme Hoina-tuntemuksemme mukaan, arki on melko vaivatonta ja helppoa, yksittäisiä huonoja hetkiä lukuunottamatta aivan normaalia. Hoina-tuntemuksen olennaisimpia asioita on se, että ympäristön kannattaa olla yleisellä tasolla mahdollisimman vähä-ärsykkeinen. Tämä (ja oma yön ja pimeyden rakastamiseni) johtavat siihen, että 90 prosenttisesti pisimmät lenkit tehdään illalla. Yleisen ärsykepaljouden vaikutus selvisi meille parisen vuotta sitten, kun muutimme suhteellisen vilkkaan tien varresta rauhallisempaan taajamaan ja näimme muutokset parempaan koiran yleisessä olemuksessa. Mikäli mahdollista, Hoina ei lähde mukaan kaupunkikyläilyille sukulaisten ja tuttavien luo. Lisäksi sitä lenkittävät vain sen tuntevat henkilöt, ja sille kannattaa mieluummin olla aina hyväntuulinen kuin alkaa vaatia tai ärsyyntyä silloin, kun se ei pysty tottelemaan. Loppujen lopuksi nämä ovat hyvin helppoja ja luonnollisiakin asioita toteuttaa, sillä emme muutenkaan juuri lomaile ilman koiria tai tarvitse hoitajia, rakastan itsekin lenkkeillä iltaisin tai jopa yöllä, ja vain Chhainan kanssa reissaaminen onnistuu hyvin silloin, kun mies jäisi muutenkin kotiin.

Kuitenkin Hoinan kanssa kipuilu on ollut aina sellaista, mikä on tehnyt siitä ehkä vähän kyseenalaisenkin maineen omaavan persoonan, väärinymmärretyn, ja toisaalta niin kovin rakkaan ja läheisen. Se tuntimäärä, jonka olen käyttänyt Hoinan käyttäytymisen ja meidän suhteemme pohtimiseen, on järjetön, ja juuri siksi osaan kertoa siitä kaikki nämä asiat. Chhainan kohdalla huudahtaisin vain huolettomasti "en tiedä, katsotaan!" - toisaalta siksi, etten ole analysoinut sen jokaista elettä ja siten tunne sen aivan syvintä sielua; toisaalta siksi, että sen kanssa on aina vaan voinut olla huoleton ja katsoa, kuinka käy. Epäilen myös vahvasti, että Chhainan syvin sielu koostuu lähinnä ruokakipon muotoisista aivoista, joissa on älyllistä toimintaa vain silloin, kun tavoite on saada kippoon täytettä! :D Sen kanssa ei vaan ole koskaan tarvinnut kipuilla tai analysoida jokaista syy-seuraussuhdetta.


Tässä nyt oli ihan vain muutamien viime päivien ajatuksia, joten tästä käynee selväksi, että minun päässäni ei ainakaan kovin hiljaista ole! Juuri nyt kaikki on koirarintamalla jotenkin kivasti henkisessä tasapainossa minun kannaltani, ja olen jokakeväiseen tapaani aivan innoissani tulevasta harrastuskaudesta! Toivottavasti tämän merkinnän jälkeen kukaan ei poistu synkein mielin blogistamme vaan muutkin huomaisivat sen toivon, ilon ja jonkinlaisen rauhan, joka minulla ainakin nyt on näiden asioiden suhteen. Koiraharrastus ei ole ehkä koskaan tuntunut näin innostavalta, ja uusi kotimme antaa paljon mahdollisuuksia myös ihan rentoon koirien kanssa oloon ja puuhasteluun.

Myrskyn jälkeen on poutasää.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Hyvin menee, mutta menköön...

Jos olisin tällä hetkellä parempiuninen, olisi luultavasti fiksua nukkua koko pitkän viikonlopun yli... Here we go, follow the story.

Keskellä yötä menet pissattamaan koiria ja ajattelet, että et tarvitse siihen puhelinta, sillä käyt vain (wrong!), etkä avainta, kun jätät oven lukitsematta (also wrong!). Lähtiessä vielä avaat oven kerran ja tarkistat, että ovi varmasti aukeaa ja se aukeaa. Lähdet pissattamaan koirat, säikähdät, kun ne murisevat yhtäkkiä ja näet ketun jolkottavan karkuun ihan vierestä. Kuiskaat itsellesi wau... Palaat köhien ovelle, tartut kahvaan, ja yyyllätyys! Hähhähää loser! Nyt ei aukea!

Mies on mennyt aikaisin nukkumaan, koska ollaan molemmat kärsitty unettomuudesta koko viikon. Luultavasti hän on juuri päässyt sikeään uneen ensimmäistä kertaa viikkoon. Syyllisyys painaa, vaikka varmasti ovi oli lukitsematon. Ei ole avainta eikä puhelinta. Ulkona on kylmä kuin faaan. Linglottelet siinä ja kolkuttelet. Mietit, montako kertaa voi linglottaa ilman, että naapureita häiritsee tai joku kutsuu poliisit. Mietit, että mitä jos mies ei herää soitteluun. Linglottelet ja kokeilet kahvaa monta kertaa. Ei voi olla totta. Kyllä voi. Ja jos mies herää, tulisiko hän keskellä yötä avaamaan. Itse en menisi. Linglottelet. Alat jo miettiä, että mitäs sitten. Sopivasti sadattelet, vähän vikiset, ripauksen rukoilet. Mietit, herätätkö mieluummin naapurin vai sinnittelet koirinesi pakkasyössä. Koirilla ei ole takkeja (sinähän vain kävit!), joten se siitä. Arvot, kuka saa kunnian olla se epäonninen naapuri. Lopetat linglottelun. Sadattelu muuttuu enenevissä määrin vikinäksi.

Sitten! Ovi aukeaa hitaasti, ovenraosta kurkkaa uninen ja kysyvän näköinen mies lempeällä katseella, ja tarina saa sankarinsa. Pahoittelet miljoona kertaa, halaat ja kiität onneasi. Kaiken huipuksi oven suljettuasi avaat sen uudelleen ja nyt se on taas lukitsematon ja aukeaa normaalisti. Kuulostaako tutulta? Ei onneksi täälläkään!

perjantai 9. joulukuuta 2016

Paluu arkeen



On jo joulukuu, ja meidän laumamme on tehnyt paluuta arkeen jo kuukauden päivät. Takana on hurjan kiireinen ja antoisa syksy pentujen ja opiskelujen kanssa. On sanomattakin selvää, että kun aika vuorokaudessa ei riittänyt, opinnoista tingittiin. Siksi nyt joulukuulle on luvassa paljon muutakin kirittävää kuin vain kanditutkielman kimppuun käyminen. Pentujen elämää voi jatkossakin seurata Facebookissa ja nettisivuillamme. Ilokseni saan kuulla lapsosista lähes päivittäin, ja pystyn myös näkemään useaa pentua tasaisin väliajoin. Kenties saamme Turkuun yhteistyökotiin jääneestä Vilu-pennusta hieman isompana treeniseuraakin!




Meille kuuluu nyt ihan hyvää, vaikka tässä alkutalvesta käytiin aika syvälläkin. Parin viikon ajan keskusteltiin vakavasti siitä, onko Hoinan fiksua asua meillä enää ollenkaan ajoittaisen vahvan ja jatkuvamman lievän stressailun vuoksi. Kaikki meidän laumaamme pidempään seuranneet varmasti tietävät tämän tarinan, joten en käytä enää energiaa sen läpi käymiseen. Eniten minua kuitenkin huolestutti menneessä puolessa vuodessa Hoinan ja Chhainan muuttunut dynamiikka - se, että Hoina ei enää aina huolinut Chhainaa lähelleen sekä se, että Chhaina toisinaan vältteli Hoinaa lenkeillä. Hihnalenkkeily ei nimittäin ole järin miellyttävää, jos toinen säpsyy milloin mitäkin ja toinen tekee jatkuvasti U-käännöksiä takaisin tulosuuntaan.

Menneen ajan kertailua tärkeämpää on kaikesta huolimatta pohdinnan lopputulos, eli se, että Hoina jäi kotiin. Pahimmat oireilut ovat nyt lieventyneet, tai oikeastaan hävinneet taas liki kokonaan. Keväällä Hoina tullaan steriloimaan, ja lisäksi sen käytöksestä on konsultoitu ongelmakoirakouluttajaa. Käyty keskustelu oli kuitenkin minulle tärkeä ja herätti itseni miettimään ensimmäistä kertaa sitä, pärjääkö koira, eikä vain sitä, että minä itse pärjään Hoinan kanssa. Nyt vain toivotaan, ettei näin raskaisiin keskusteluihin tarvitse enää palata. Viime päivien positiivisimpia yllätyksiä ovat olleet se, että Hoina ei stressannut sisällä tai ulkona vanhempieni uudella asuinalueella Espoossa ja se, että Hoina ja Chhaina leikkivät eilen taas kuin pikku pennut keskenään olohuoneen matolla.


Joulua ja etenkin vuodenvaihteen jälkeistä uutta harrastuskautta odotamme innolla. Chhaina palaa silloin vähitellen agilityyn, ja luvassa on toivottavasti muutakin kuin vain omatoimitreeniä tälle kaudelle. Tavoitteet ovat kirkkaat, sikäli kuin lajiin palaaminen sujuu mutkitta eikä vanha vamma ala oireilla. Siksi kohotammekin ensin loppuvuoden ajan kuntoa ihan muin keinoin, esimerkiksi tasapainotyynyllä jumppaillen ja kevyin ravijuoksulenkein. Hakutreeneihin sen sijaan sekä Hoina että Chhaina pääsivät jo viime viikonloppuna ja toivottavasti pääsevät vielä ainakin kerran ennen joulua. Hoinan kanssa tullaan alkukeväästä niin ikään hakuilemaan ja treenaamaan omatoimisesti agilityä, mutta sittenpä jo helmi-maaliskuussa olisi leikkauksen aika.




Omaan elämääni ei sitten paljon muuta mahdukaan. Yritän kovasti taistella kaikkien kiireiden ja itsestäni huolta pitämisen kanssa. Onneksi se taistelu on kuitenkin suhteellisen positiivinen, kun luvassa on kaikkea niin mukavaa, että saa olla tarkkana, että hommatkin tulevat tehdyiksi. Heti tulevana viikonloppuna kiertelemme tietysti Koiramessuilla, sitten tulevat joulun ja uuden vuoden pyhät, ja jo tammikuun puolivälissä meillä on ensimmäinen virallinen Minoon sitte -pentutapaaminen. Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa, vai miten se meni? Rauhaisaa joulunodotusta kaikille!