keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Uusin silmin



Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet melko tylsät mutta opettavaiset. Olen maannut puolitoista viikkoa sohvalla ensin kuumehorroksessa, sitten kamalassa nuha- ja yskätaudissa ja lopuksi kolmiolääkehuuruissa. Koirat eivät ole puoleentoista viikkoon päässeet kuin pari kertaa kunnon lenkille, kun olen saanut lenkitysapua. Ne ovat pääasiassa siis maanneet puolitoista viikkoa sisällä. Tänään, kun olen pystynyt olemaan ensimmäistä päivää koko päivän joten kuten jaloillani, kaksi kuolinvuodettani ovat olleet vielä yllättävänkin varattuja! Olen aina tiennyt, etteivät koirani ole useista tylsistä päivistä moksiskaan, mutta että ne ovat maanneet kanssani sängynpohjalla melkein kaksikin viikkoa - eivätkä ne ole vain sietäneet sairaslomaa vaan oikeasti nautiskelleet: venytelleet, vetäneet hirsiä ja kääntäneet kylkeä aina vain makeampaan asentoon!



Arvaako kukaan, miksi likkojen uusi yhteinen kutsumanimi on bedbugs? :D


Lisäksi minun on pitänyt jo muutama viikko sitten kirjoittaa Hoinasta. Muuton jälkeinen stressaaminen ja Hoinan ongelmien pohdinta päättyi lähestulkoon täysin siihen surkuttelevaan blogimerkintään noin kuukausi sitten. Ehkä tuo koira osaa lukea ja tajusi, että nyt hihnan toinen pää on tosissaan huolissaan. Tai ehkä muutosta on vain kulunut tarpeeksi aikaa ja kaikki äärioireilu johtuikin vain muuton aiheuttamasta stressistä. Välillä minusta on tuntunut siltä, että joko Hoinalla, minulla tai meillä molemmilla on jonkin sortin rajatilahäiriö - onko koira helppo ja ihana vai vaikea ja kamala? En ole tiennyt, olenko minä niin sekaisin, että kuvittelen Hoinalle ominaisuuksia, joita sillä ei ole, liioittelenko vain. Joka tapauksessa nyt, kun kaikki tutut ja tuntemattomatkin ihmiset ovat kommentoineet Hoinan muuttunutta käytöstä, uskallan uskoa omat havaintoni todeksi. Hoinasta on tullut ihana ja rento - rennompi kuin koskaan.

Näinä menneinä sairaslomapäivinä olen nähnyt Hoinasta aivan uusiakin piirteitä. Edellisessä kodissamme Hoina oli toisinaan poissaollessamme selvästi säikähtänyt jotakin, koska se oli välillä kotiintullessamme hermostuneen ja pelokkaan oloinen. Se käytännössä asui neliömetrin kokoisen ruokapöytämme alla eikä välttämättä tullut edes kurkistamaan, kun tulimme kotiin päivän päätteeksi. Siksi tällä viikolla on ollut ihana nähdä, miten Hoina on syvässä unessa aivan keskilattiallakin ja missä tahansa huoneessa jalat taivasta kohden, eikä välttämättä edes herää, vaikka itse liikkuisin kotona huoneesta toiseen. Lisäksi sen säikkyminen ja unen pelokas keskeytyminen on jäänyt lähes kokonaan pois. Kaiken kukkuraksi lenkit koirien kanssa ovat olleet nykyään aivan ihania, ja olen voinut olla aidosti ylpeä upeasti hihnassa kulkevasta paimenkaksikostani.

Rentous on näkynyt myös siinä, että Hoinasta on tullut melkein pahempi kainaloinen kuin Chhaina on! Enää en pysty arvaamaan, kumpi koira aamulla venyttää itsensä selkääni vasten ollessani vielä puoliunessa. Lisäksi Hoina uskaltaa nykyään jopa nukahtaa syliin ihan kunnolla, kun se on yleensä pienestäkin hipaisusta ottanut muristen hatkat ja mulkaissut tönäisijää todella pahasti. Reilu viikko sitten äitini totesi kotona käydessämme, että minulla on maailman ihanimmat koirat, ja silloin olin haljeta onnesta, sillä äiti on välillä ollut helisemässä perheen suuremmassa talossa suurempia leikkejä leikkivien koirieni kanssa. Ennen Hoina reihaantui rapsutuksistakin eikä millään malttanut olla rauhassa - nyt se istui äidin rapsutellessa sitä nätisti tai kiipesi äidin syliin ja huokaisi syvään rapsutuksista nauttien. Äitikin näki siis selvän muutoksen.

Minulla todella on maailman ihanimmat mukelot, ja olen niin onnellinen, että Hoina näyttää selvästi onnellisemmalta! Loppujen lopuksi siis muutto taisikin tehdä Hoinalle hyvää, vaikka aluksi otimmekin takapakkia. On toki olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että edellisessä kodissamme oli oikeasti jotakin outoa, kuten herra B on alusta asti epäillyt: meillä itsellämmekin oli nimittäin ajoittain siellä asumisen aikana pahoja univaikeuksia, jotka katosivat samantien uudessa kodissa. Kuulostaahan se hassulta, mutta toisaalta jos jokin siellä vaikutti meihin, niin miksei se olisi vaikuttanut herkkis-Hoinaan?




Koska arjesta on tullut viimeisen kuukauden aikana lähes juhlaa, olen nauttinut Hoinan kanssa tokoilustakin aivan uudella tavalla. Lähtökohtani treeneihin on ollut tuloksellisuuden ja suoritussuunnitelmien sijaan vain se, että koiran itsevarmuus kasvaisi tokossakin ja että se näyttäisi nauttivan treeneistä. Saimmekin viikko sitten meilitse tiedon tokokokeeseen yllättäen pääsystä, joten huolimatta sairasteluni takia täydellisestä treenin puutteesta näin juuri kokeen alla olemme huomenna illalla menossa testaamaan hauskaa yhteistyötä myös avoimeen luokkaan! Tuloksesta viis - haluan vain, että tuomari sanoisi meille jotakin positiivista yhteistyöstämme, sillä siihen on nyt panostettu enemmän kuin koskaan. :) Koetta ennen saan kuitenkin jännittää vielä huomista, ensimmäistä työpäivääni uudessa kesätyössä, koska valitettavasti sairastelu siirsi myös töiden alkua muutamalla päivällä. Aivan kunnossa en ole vieläkään, mutta sain luvan mennä töihin nuhassa ja yskässäkin, joten pääsen vihdoin aloittamaan!

5 kommenttia :

  1. Ja väittävät bordercollieita työnarkomaaneiksi, sanan "lepo" tuntemattomiksi elukoiksi, piripäiksi jotka eivät osaa ottaa rennosti. :D Sulla on upeat koirat, hienoa, että Hoinakin voi jo paremmin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta. Toki on erittäin tärkeää aktivoida koiriaan ja antaa työkoiralle töitä, mutta kolmen täysin eri linjoista tulleen bordercollien omistajana voin sanoa, että tämä lepojuttu on ihan tottumiskysymys. :) Meillä mennään ensimmäinen vuosi pitkälti "seurakoirarytmillä" ja tekemisen määrää kasvatetaan vasta siinä vuoden iässä. Näin olen ainakin tähän asti saanut aivan ihania bordercollieita: ne eivät vaadi mitään eivätkä vain "siedä" lepopäiviä vaan pitävät niitä yhtälailla normaaleina päivinä. Myös täydelliset lepopäivät kuuluvat harrastuskausina viikkorytmiimme. Silti koirat tekevät innolla kaiken, mihin ryhdytään - joinakin viikkoina enemmän, joinakin vähemmän! :)

      Poista
    2. Ihanteellista :) Aktivoida toki pitää, tärkeäähän se on, mutta yhtä tärkeää on osata olla myös oikeasti rennosti ja toimetta! Sitä vain kuulee niin usein ettei bctä muka voi pitää toimeettomana koska muuten sekoaa, niin tuntuu hvvältä lukea että on tottumisesta kiinni lepotaito vaikka rotu aktiivinen onkin :)

      Poista
    3. Voihan noita olla tuollaisiakin, mutta itselläni ei ole koskaan ollut vastaavaa ongelmaa enkä juuri tuollaisia lepoa kestämättömiä BC:itä kyllä ainakaan tiedä tuntevani. Toki olen myös aina valinnut pennun sellaisista vanhemmista, jotka osaavat kotona olla rauhassa. Silti liputtaisin ennemmin totuttamisen kuin genetiikan puolesta tässä asiassa - ellei sitten kyseessä ole aivan pipipää. :D Kuten olen monesti blogissakin todennut, meidän pikku "pipipää-Hoinamme" on sitä vähemmän pipipää, mitä vähemmän sen kanssa tehdään! Monesti se liika tekeminen johtaa myös melkoisen stressaantuneeseen ja lepokyvyttömään koiraan - olkoonkin, että stressi olisi ns. positiivista. Liika on aina liikaa, ja käyhän ihmisenkin kroppa ylikierroksilla, jos tekemistä on paljon - oli se sitten ikävää tai mukavaa tekemistä. :)

      Poista
    4. Lisään vielä omaan kommenttiini sen, että useammin kuin lepokyvyttömiin koiriin olen törmännyt "lepokyvyttömiin ohjaajiin", jotka hyvällä työmoottorilla varustetun koiran otettuaan eivät hetkeäkään anna koiran olla rauhassa - kun on sanottu, että pitää aktivoida ja puuhastella koiran kanssa! Myös sellaiseen olen törmännyt, että nelikuisen kanssa yritetään päivittäin väkisin käydä monen kilometrin lenkeillä ja ihmetellään, miksi koira ei suostu kävelemään... Vähän kuten ihmisille suunnatussa terveysvalistuksessa, myös aktivointivalistuksessa voidaan mennä ojasta allikkoon, jolloin hyvä ajatus kääntyy itseään vastaan. Noh, ehkä tämä yön pimeiden tuntien turinointi saa jäädä tähän, tuli vaan mieleen... :)

      Poista