Ohjelma monneista?

Onko kukaan koskaan katsonut MTV:n Catfish-ohjelmaa? Itse jäin kerran katsomaan sitä sohvalla löhöillessäni, kun sisko kanavasurffaili ja kiinnittyi katsomaan sarjaa, jossa nettirakkautensa huijaamaksi tullut mies tiimeineen auttaa muita virtuaalimaailmassa rakastuneita tapaamaan toisensa oikeasti. Ennen tapaamista tiimi tekee salapoliisityötä selvitelläkseen, kuinka suuri todennäköisyys on, että netissä esittäytyneet osapuolet ovat sitä, mitä väittävät olevansa. Useimmiten profiilien takana on ollut ainakin pientä salattavaa, joskus ei mitään ja välillä netti-ihastus on ollut niin kieroutunut, ettei toisella ole ollut mitään mahdollisuuksia edes yrittää sulattaa valheita kaiken paljastuttua.

Ohjelman vaiheessa juuri ennen parin ensimmäistä oikeaa tapaamista minulle tulee hassuja kipristyksiä vastanpohjalle, eikä syyttä. Olenhan itsekin kokenut nettirakkauden ensitapaamisen, joskin ypöyksin ja vieläpä kovin nuorena - vain seitsemäntoistavuotiaana. Nyt jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, ei ihme, että vanhempani olivat silloin hermona. Onhan noita varoituksia kuullut ala-asteelta asti, mutta eihän sitä omalle kohdalleen usko mitään pahaa sattuvan. Vasta kyseisen ohjelman myötä olen tajunnut sen todella: olisin voinut tavata ihan kenet hullun tahansa - mutta en tavannut! Silloin, kun astelin iltapimeällä Helsingin rautatieaseman laiturilla kohti päätepysäkille hidastavaa junaa, minun mielestäni mitään muuta mahdollisuutta ei ollutkaan kuin että junasta astuva mies olisi juuri se, josta oli viime kuukausien aikana tullut paras ystäväni ikinä. Täristen huokaisin nähdessäni ikkunalasin läpi tutunnäköisen hahmon, joka hetkeä myöhemmin halasi minua vähintään yhtä hermona. Nyt vasta TV-sarjan jaksoja katselleena ymmärrän, että tuolla optimistisella ja toiveikkaalla ajatuksella oli vain minimaalinen toteutumistodennäköisyys. Ja se toteutui siitä huolimatta.

Uskomaton tarinamme ei kuulu koko tuhatpäiselle blogiyleisölleni, mutta vähän voin sitä raottaa, sillä minua inhottaa netissä tapaamisen tuoma yleisesti vääränlainen sävy keskustelukumppaneideni ajatuksiin, kun kerron tapaamisestamme. Haluaisin aina tähdentää, etten ikinä ole nettideittaillut - ikään kuin sekään olisi mikään synti. Kaipa olen vanhanaikainen? Niin tai näin, kumpikaan meistä ei hakenut seuraa vaan tutustuimme toisiimme sattumalta yhteisen harrastuksen, valokuvauksen, kautta. Yhdeksän kuukauden aikana keskustelun luonne muuttui toistamiseen lyhyeen loppuneesta smalltalkista syvällisemmäksi ja meistä tuli hyvät ystävät. Vajaan vuoden päästä ensimmäisestä keskustelustamme kummankin puolelta heräsi halu tavata ja tuoda sama ystävyys oikeaan elämään. Niinpä me sitten tapasimme ja aloimme viettää joulut, juhannukset ja pääsiäiset yhdessä, ja tänä syksynä yhteisen historiamme ensi-illasta tulee jo tai vasta kolme vuotta. Mikään virtuaalikeskusteluissa sanottu ei ollut sanojen helinää kummankaan puolelta, vaan olemme yhä ja aina toistemme sielunsisarukset. Kaiken jaamme, hyvässä ja pahassa, ja jos on tarvis, niin vähän itketäänkin. Ja mikä on uskomatonta, lähes identtisen ajatusmaailman - vaikkakin täysin erilaisen luonteen - omaavan henkilön piti löytyä alunalkujaan yli 5000 kilometrin päästä! Kiitos Nepal! Annoit minulle kaiken, minkä menettämistä voin pelätä.