keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Tällainenko on laskuhumala?


♥ Helsinki

Elämäni Helsinki-vaihe on nyt ohi. Tämä kuva oli ensimmäisessä
Helsingistä julkaisemassani blogimerkinnässä kaksi ja puoli vuotta sitten.


Hassua. Nyt se on ohi: lukio ja ylioppilaskirjoitukset. Eilen vielä lähestulkoon itkin ja uhosin, että meni miten meni, tänään iltapäivällä istuisin jo onnesta aivan puurona bussissa matkalla kotiin eikä minun tarvitsisi ajatella yhtään mitään. Nyt istun siinä bussissa, eikä tämä olo nyt mikään maatajärisyttävän erityinen ole.

Koe tuntui lopulta helpolta. Ainakin onnistuin enkä voi enää vaikuttaa arvosanaani, joten koetta on turha jälkeenpäin miettiäkään. Puolessa välissä olin jo aivan puhki. Sen jälkeen kirjoitin vielä kymmenen liuskaa lisää. Kun vihdoin pääsin kämpille pakkaamaan, en olisi jaksanut liikahtaa senttimetriäkään. Olo oli kuin minkäkin maratonin jäljiltä - niin fyysiset kuin henkisetkin voimat olivat karanneet teille tietymättömille. Maleksin hetken blogeja lueskellen ja lähdin kohta sitten ratikalla kohti keskustaa. En katsonut kelloa enkä bussiaikatauluja. Nyt ei tarvita enää aikatauluja!

Ratikassa ympärilläni lehahti välillä ikävä polttoaineen haju. Tankkasin auton eilen ilman suojahanskoja ja sain lapasiini Diesel-öljyä. Sitten laitoin lapaset yöksi hattuhyllylle ja aamulla pipokin haisi. Sitten laitoin hanskat ja pipon koulussa takin hihaan ja kohta koko takki löyhkäsi. Hienoa, Bea! Siinä minä sitten istuin ratikassa laskuhumalan kaltaisessa melankolisessa väsymyshuurussa - vai diiselipöllyissä, who knows? - ihmetellen, missä se kauan odotettu riemu oli ja toivoen että joku kantaisi minut kotiin.

Kampin terminaalissa pikavuoron kuskille oli käynyt jokin aivopieru, jota tämä lähti selvittämään ja jätti meidät matkustajat hölmistyneinä jonottamaan tyhjään bussiin. Minä en jaksanut jäädä sinne kekkuloimaan, joten hilpaisin samaan aikaan viereisellä laiturilla lähdössä olevaan vakiovuoroon. En tiedä miksi, mutta minulle tuli bussissa vielä huono olokin. Porvoon linja-autoasemalla mietin, miten hyvin sana etoa kuvasi oloani. Minua etoi. Sitten aloin miettiä, miksi joitakin ällöttäviä asioita sanotaan etoviksi, vaikkei oikeasti etoisikaan yhtään. Se on niin hyvin kuvaava sana, ettei sitä pitäisi kuluttaa. Sitten tajusin, että sitä sanaahan käytetään lisäksi vielä aivan väärin! Jos lattialla on vaikkapa kuolainen kumikana, kuten meillä usein on, saatan sanoa, että onpas se etova. Mutta eihän se kana ole etova! Ei sitä edo (taipuuko se noin?!)! Minua etoo! Silloinhan kanan kuuluisi olla edottava, koska se saa minut etomaan! :D Eihän kutitettava henkilökään ole kutittava, vaan kutittava henkilö on se joka kutittaa. Yes, sir! Tällainen äikkämonsteri todellakin olen. :D

Nyt, kun selvensin kaikille upeat mielenliikkeeni, voin varmaan mennä lepäämään. :D Palannen takaisin puikkoihin, kun tästä psykologian kirjoitusten laskuhumalasta selvitään...

2 kommenttia :

  1. Voi, mä niin muistan sen fiiliksen vuosi sitten, kun viimeiset kirjoitukset olivat ohi! Sitä oli niin odottanut, mutta jotenkin päällimmäiset tunteet olivat kuitenkin enemmänkin tyhjyys ja uupumus kuin hillitön onnenpurkaus :D Kivalta näyttää tämä uusi blogi!

    VastaaPoista
  2. No juuri tuolta minustakin tuntuu! Onneksi pääsykoekirjat pitävät hyvät päivärutiinit yllä. :)
    Kiitos kehuista! Olen itsekin tyytyväinen tekeleeseeni - onhan tämä ensimmäinen kokonaan itse tekemäni ja muokkaamani Blogger-ulkoasu!

    VastaaPoista