En koskaan ennen Hoinan tuloa oikein kertonut pennunhankintaprosessista muuta kuin että pentukuume oli polttava ja että oma pelkoni oli suurin kapula rattaissa. Suurin syy hiljaisuteen on se, että uuden koiran tulo oli epävarmaa vielä viikkoa ennen sen saapumista. Mitä olisin kirjoittanut, kun en itsekään ollut perillä suunnitelmistani - tai välttämättä edes siitä, mitä halusin? Halusin uutta koiraa paljon, mutta pelkäsin sen hankintaa vielä enemmän: että se olisi sairas, jotenkin vaikealuonteinen, väärä valinta tai että minua alkaisi kaduttaa. Että arki kaupungissa tai kerrostalossa ei jostain syystä sujuisi. Että pentu tuhoaisi taloa niin paljon, ettei minulla olisi varaa maksaa korvauksia. Kauhuskenaarioita oli lukemattomia. Kissa meni aikoinaan melkein läpi vierashuoneen paitsi tapetista myös seinälevystä ja Rilla söi pari sisäportaiden askelman reunaa ja repi parit ikkunanpokat irti ja pisti ne tuusannuuskaksi. Skenaariot olivat myös realistisia.
Hoinan saapumista edeltäneen vuoden verran ehdin kirjoitella kasvattajille - ja voi, miettikää, miten moneen kasvattajaan sitä ehtiikään tuossa ajassa olla yhteydessä. Suurin osa viesteistä oli esittäytymisviestejä, joissa kerroin olevani vielä harkintavaiheessa ja kyselin, miten juuri hänen rotunsa täyttäisi luettelemani kriteerit uuden koiran varalle. Välillä mietin vakavissani kelpietä, kooikerhondjea (joka oli pitkään ykkösvaihtoehto ennen Rillaakin) ja kolmatta cavalieriakin. Bordercolliekasvattajista ehdin vaivata lähes jokaista vähänkään säädyllisen matkan päässä asuvaa ja paria ulkomaistakin. Sitten välillä, aivan hetkeksi, innostuin göötistä, aussiesta ja metsästyslinjan cockeristakin. Siinä on jo melkoinen rotukirjo. En todellakaan tiennyt, mitä halusin. Halusin vain epätoivoisesti löytää parhaan vaihtoehdon.
Miikun koirista ihanasta luppakorvaisesta Roihusta tuli näiden muutaman vuoden aikana oma suosikkini, mutta sen pentusuunnitelmien osalta olimme Miikun kanssa pitkään samaa mieltä: ne pennut eivät ehkä olisi sitä, mitä minä etsin. Halusin helpon ja rauhallisen opiskelijan kaverin, enkä täysin epävarman tulevaisuuden takia voinut luvata aktiivista harrastamista, saati sitten kisaamista. Työlinjainen koira oli minulle ehdoton nounou. Miten paljon minua hymyilyttääkin nyt, kun mietin asiaa ja haen katseellani tuota työlinjaista koiraa, josta ei näy tai kuulu merkkiäkään sisätiloissa. Jään yhä ihmettelemään, miten monesta seikasta Hoinan tulo olikaan lopulta kiinni.
En muista, mitä silloin tapahtui, mikä sai aikaan sen muutoksen, että aloinkin odottaa Roihunkin pentuetta. Samanaikaisesti minulla oli useita rautoja tulessa, mutta suosikkikoirani ja jo ystäväksi muodostunut kasvattaja tuntuivat käsittämättömän turvallisilta vaihtoehdoilta. Olin nähnyt Roihun useita kertoja jo nuoresta asti ja tiesin, että vaikka kaikki maailman ongelmat soluttautuisivat juuri minun ja pentuni päälle, Miikku olisi aina tavoitettavissa ja valmis auttamaan. Kolme narttua olisi pitänyt syntyä, jotta minulle olisi riittänyt oma. Kolme narttua kahden uroksen ohella syntyikin, mutta vain kaksi jäivät henkiin. Se oli ensimmäinen kolaus, kohtalo vs. Bea: 1-0.
Peli ei kuitenkaan ollut vielä menetetty. Riippuen toisista pennunostajista, joille pennun sukupuolella ei ollut ratkaiseva merkitys, minulle saattaisi vielä riittää oma pienokainen. Viisiviikkoisista pennuista (Vinku-)Iita eli Hoina hurmasi minut, kun olin Miikun tilalla viikonlopun. Sitten alkoi näyttää siltä, että nykyisin Hoinan veljen, Urhon, omistajat päätyisivätkin todella urokseen ja minulle kenties liikenisikin pentu. Peli oli 1-1. Kuluiko tästä tiedosta päivääkään, kun selvisi, että toisella nartuista - sillä ehkä enemmän minulle kaavaillusta - olikin tassuvika ja se jäisi kotiin kasvamaan. 2-1 kohtalolle. Samoihin aikoihin Iita, josta oli kaavailtu sijoituspentua toisaalle, vapautui. 2-2 Tässä vaiheessa luovutukseen oli enää viikko aikaa. Toivonkipinät syttyivät silmiini, mutta Miikku yritti jarrutella. Halusin helpon, rauhallisen, ei-työlinjaisen koiran, ja Iita olisi työlinjainen, ilmeisesti - jos ei pentueen kovapäisin - niin ainakin jokseenkin vahvaluonteisen oloinen ja melkoinen menijä. Minä en ollut nähnyt Iitassa vierailuni aikana mitään negatiivista ja jaksoin vakuutella, rukoilla ja uskoa, että pärjäisin sen kanssa. Miikun viimeiset sanat olivat jotakuinkin seuraavanlaiset: "...muista, että mä olen sitten ainakin varoittanut." :D Joojoo! Kyllä minä sen kanssa pärjään!
Viime juhannusaattona ajoimme sitten siskon ja poikakaverin kanssa hakemaan tuota pientä kerää mökille kanssamme juhannuksen viettoon, ja olin ikionnellinen. Pentu oli koko monituntisen matkan ajan hiljaa boksissaan. Muutama ensimmäinen päivä kuitenkin salaa huolestuttivat minua. En tuntunut saavan pentuun, Hoinaan, kunnollista kontaktia. Se ei ollut kovinkaan kiinnostunut ihmisistä - minusta ehkä vähiten - ja luonnollisesti hakeutui pihallakin piilopaikkoihin nukkumaan. Ensimmäinen erävoitto olivat juhannuspäivän olympialaiset pihalla, kun seitsenviikkoinen Hoina nukahti kerälle keskelle pelikenttäämme - meidän lähellemme. Kahdeksanviikkoisena pentu oli ensimmäistä kertaa mukanani töissä, ei tehnyt ensimmäisinä viitenä meilläolopäivänään mitään tarpeita sisään ja töissäkin meni rennosti metalliseen pukuhuoneen kaappiini laukkuni päälle koisimaan. Rakastuin pentuun täysillä.
Nyt, kun kymmenen kuukautta Hoinan elämästä on takana, halusin kertoa, miksi olen rakastunut koiraan. Kaikkia koiriani olen aina rakastanut syvästi, eivätkä ne ole sydämessäni minkäänlaisessa tärkeysjärjestyksessä. Hoinan kohdalla olen kuitenkin kokenut tunteita, jotka vastaavat melkein ihastumisen tunnetta. Valtavia tunnekuohuja, rakkauden aaltoja, jotka pyyhkivät ylitse. Sellaisia, että kun koira tapittaa minua juuri ylläolevan kaltaisella katseella, liikutun melkein kyyneliin. Sellaisia, että kun pentu on riehuessaan törmännyt seinään tai kaatanut jonkin pienen esineen, ensin suutahtaa mutta sulaa pian hersyvään nauruun sen hölmistyneelle ilmeelle. Kaikki ne kauhuskenaariot laukesivat mielessäni kuin jännitys ja muuttuivat niin vahvaksi helpotukseksi, että kiitollisuudesta tuli syvää rakkautta. Minulla on ollut maailman helpoin pentu, joka ei ole tuhonnut mitään, on viihtynyt alusta asti 8-9 tuntia yksin ja täysin tyytyväisenä oloonsa ja on kaikessa yhdessäolossa täysin läsnä. Ongelma työkonetrauman kanssa ei ole missään vaiheessa saanut minua pettymään tai katumaan - se oli silkkaa huonoa tuuria. Tämä pentu on voittanut minut täysin puolelleen ilman, että sen on vielä edes tarvinnut todistaa kykyjään missään harrastuksissa. Se kaikki on toivottavasti vielä edessä.
Viimeinen sysäys tämän merkinnän kirjoittamiseen oli äitini. On sanomattakin selvää, että erityisesti sairaan Rillan tuhotyöt hiersivät pahan rakon äidin ja Rillan välille ja sitä kautta myös meidän välillemme. Pelkäsin myös tämän toistumista ja olen ymmälläni, että minulla ylipäätään on uusi bordercollie niiden vastoinkäymisten jälkeen, jotka Rillan kohdalle osuivat. Suurimmat ilonhetket ovatkin tulleet niistä lähes päivittäisistä hetkistä, jolloin äidin sanat vilpittömästi hyväksyvät Hoinan. "Sä olet kyllä maailman paras koira...tietysti Saran jälkeen." Tämän lauseen kuuleminen viime viikolla merkitsi minulle enemmän kuin ehkä mikään, mitä kukaan on koiristani koskaan sanonut. Cavalierit ovat aina olleet kullannuppuja siitä hetkestä lähtien, kun niiden tassut ovat ensi kerran hipaisseet talomme lattiaa, mutta riehakkaamman ja "vaikeamman" koiran on täytynyt jollakin tapaa ansaita paikkansa perheenkin koirana. Nyt en voi muuta kuin kiittää ja ylistää kaikkia niitä kohtalon oikkuja pennunhankintavaiheessa ja Miikun jarrupolkimen löysäämistä. Me ollaan pärjätty paremmin kuin koskaan olisin uskaltanut toivoa, eikä sekunnin sadasosaakaan ole tarvinnut katua. "Se on kyllä niin ihana koira!"
