Tuparijärjestelyjä

Hoina: Miksi ihmeessä siivoat kuin hullu? Sotkua täällä on kuitenkin taas viimeistään huomenna!

Bea: Siksi, että meille on tulossa huomenna talo täyteen tuparivieraita.

Fina: ?

Hoina: Tä? Täyteen? Minnes ajattelit meidät laittaa? Parvekkeelleko palelemaan?

Bea: Tarvitseeko teidät laittaa jonnekin? Ajattelin, että voitte hyvin olla siellä pöydän alla, kun olette siellä aina muutenkin.

Fina: ?!

Hoina: Jassoo! Huolehdi sitten, ettei sun vieraillasi ole isot jalat! Tulee muuten hieman ahdasta, enkä mä todellakaan halua kenenkään ukkovarpaita nenäni eteen.

Bea: Joojoo nirppanokka. Huoh, ehkä voisin tässä välissä leipoakin...

Fina: !

Hoina: Niin tai sitten tässä olis tällainen lelu... Ihan tällainen kiva lelu vaan.

Aikamatkalla

Mainitsin jo edellisessä blogimerkinnässäni, että ennätimme tehdä viikonlopun aikana vaikka mitä muutakin kuin vain viettää iltapäivän Porin Mäntyluodossa. Esimerkiksi syy sille, miksi vietimme Porissa vain iltapäivän emmekä koko päivää, kuten olimme alunperin suunnitelleet, oli perjantai-illan rapujuhla. Ainejärjestömme nimittäin järjesti opiskelemallemme kulttuurille tyypilliset kräftskivanit, joiden snapsilaulujen myötä aamulla rattiin pääsyä joutui odottelemaan kauemmin. Ilta oli todella mukava ja herkullinen - niitä snapseja lukuunottamatta! - ja kotiinkin pääsi takaisin ihan ihmisten ajoissa reilusti ennen puolta yötä. Yksi asia minua vain jäi mietityttämään: miksi ihmeessä niin heelan goorerissa kuin pippi longstumpeissakin on aina jonkinlaista sulahopsulalallan fallanleita? Onko tämä jokin mystinen ruotsalainen kansanlaulutapa, vai onko sanoittajalla vain tullut inspiraatiokatko, kun puolet sanoituksista on aivan siansaksaa? :D

Lauantaina tosiaan kävimme Porissa, mutta muuallakin kuin vain koirailemassa. Tarkoituksenamme oli käydä keskustassakin ajelulla, mutta lopulta päädyimme käymään pikku kävelyllä ainoastaan vanhalla kotitiellämme. En ollenkaan muistanut, miten soma pieni idylli joenrannan asuntoalue onkaan! Teki niin kovasti mieli käydä linglottamassa vanhojen naapureiden ovikelloja, mutta olo oli muutenkin niin epätodellinen, etten sitten sentään aivan sitä tehnyt. Erään silloisen naapurintytön äidille sanoin kuitenkin - kuten kuka tahansa ohikulkija - "Hei", kun tämä oli aivan pihan portilla juuri tullessamme heidän talonsa kohdalle. En olisi tunnistanut naista enää, mutta näin pyörätuolissa istuvan naapurintytön - nyttemmin jo naisen - lakaisevan lehtiä takapihalla. Siitä tiesin heidän yhä asuvan samalla paikalla. Huh, miten siinä tuleekin kummallinen olo, kun tervehtii entistä naapuriaan kuin tuntematonta, vaikka itsestä tuntuu, ettei kuusivuotiaasta parikymppiseksi omassa mielessä tai lapsuuden ympäristössä mikään ole muuttunut. Sanoinkuvaamattoman epätodellinen olo saattoi tuntua jotakuinkin siltä kuin olisi vieraillut aikakoneella 14 vuoden takana - vain sinä tunnistat tuttusi, mutta he eivät enää muista sinua.

Sunnuntaina juhlistimme sitten Finan syntymäpäiviä, suunnittelimme ensi viikonlopun tupaantuliaisia ja ilmoittauduimme Herra B:n kanssa yliopistoliikunnan paritanssikurssille! Koska Nepalissa tanssitaan jokseenkin eri tavalla kuin täällä, ajattelin, että olisi järkevää ja sangen hauskaa yhdessäoloa lähteä opettelemaan valsseja ja muita perustansseja aivan alusta. Onnekseni mies on varsin avoin tyyppi ja innostui hänkin ajatuksesta samantien. Kurssi on viiden kerran pituinen, ja heti sen perään alkaa jatkokurssi, mikäli pariheilumisesta innostuu yhtään enemmän. Saapa nähdä, millaista tunneilla tulee olemaan - koska en itsekään mikään rannan hennoin ja taipuisin ruohonkorsi ole - ja millaisia tansseja meillä puolestaan ensi viikonloppuna on edessä, kun tupareille päästetään lähisukulaisten lisäksi vajaa kymmenkunta nepalilaista! Viime bailuissa ukot eivät ainakaan olleet pysyä housuissaan, kun heikäläistä sarangimusiikkia alkoi tulvia kaiuttimista! :D

Keskikesän eräjormailua

Onkimista, Hoinan meilletulon vuosipäivää, kanootilla melomista, lepakoiden pyrähdysten pakoilua, juhannuksen perinne-eräjormaolympialaisten häviämistä, aamupalan nauttimista helteisellä laiturilla, Hoinan uimakoulua ja sen vuoksi muutamaa lisänaarmua nahkassa, soutamista, hyvää seuraa, mölkyn nelossijaa (minun osaltani) ja heittokapulan takaisin hakemista (Hoinan rooli pelissä), kuperkeikkahyppyjä järveen sekä palanutta vegeruokaa - sellainen oli meidän juhannus! Vain lentopalloturnaus jäi uupumaan - mutta ei, kesä ei lopu juhannukseen! Nythän se vasta alkaa!

Ps. Opin ensimmäisen pitkän nepalinkielisen lauseeni, joka menee kirjoitettuna suunnilleen näin: Malai nindra lageko chhaina, tara timi sanga paltana manchha. Se tarkoittaa, etten ole väsynyt, mutta haluan loikoilla vieressäsi/kainalossasi. Tärkeimmät opitaan ensin! :)

Kannet kiinni

Hieman on myöhässä tämä kirjoitus, mutta nyt saatan sen loppuun asti, kun kerran aloitin ja sain kuvatkin käsiteltyä. Aivan kuukautta ei minun ylioppilasjuhlistani ole sentään kulunut, sillä käytännön järjestelyjen helpottamiseksi siirsimme varsinaista kotivastaanottoa viikolla eteenpäin oikeasta päivästä, siis kahdeksanteen päivään. Tuosta päivämäärästä onkin tullut minulle varsinainen muistojen suma: sekä rippijuhlani, eräs suuri leikkaus ja nyt myös YO:ni ovat olleet kaikki päiväyksellä 8.6.


Koululla lakkiaiset vietettiin tietysti kuun ensimmäisenä viikonloppuna, kuten muuallakin. Seremonia oli melkoisen juhlallinen ja aiheutti minulle liudan sydämen tykytyksiä. Olin nimittäin ensimmäisenä yli satapäisessä saliin astuvassa valmistuvien kulkueessa ja juhlan loppupäässä vihoviimeisenä lakitettavana, jonka kenkien kopinan loppumista kaikki pitivät merkkiäänenä seuraavan osion alkamiseen. Kaikki meni kuitenkin hienosti ja loppupäivän nautimme juhlahumusta ystävien juhlissa Espoossa ja Raumalla. Ai niin, ja olin koko koulun ainoa niillä tutkintokerroilla lyhyen saksan (kevät -12) ja psykologian (kevät -13) laudaturin kirjoittanut opiskelija. Se on minusta noin isossa koulussa aika hieno juttu se. Myös psykologian stipendi napsahti todistuskansion väliin. :)




Viikon odottelun jälkeen koitti vihdoin myös minun juhlapäiväni, jolloin kotimme kirjaimellisesti täyttyi ihanista ystävistä ja sukulaisista. Alunperin näytti siltä, että tulossa olisi reilut 80 ihmistä, mutta melkeimpä onneksemme peruutuksia tuli viimeisten päivien aikana suhteellisen monta. Kaikkia olisi tietysti ollut ihanaa nähdä, mutta kuutisenkymmenen vieraan juhlat säilyivät vielä hallittavina. Vain muutamien kanssa en ehtinyt vaihtaa kuulumisia lainkaan. Osa vieraista myös viihtyi pitkään, ja väen vähetessä pidotkin muuttuivat rennommaksi takapihalla istuskeluksi ja höpöttelyksi.
Vasta, kun vieraat olivat lähteneet, ehdin paneutua hyllylle kerääntyneisiin onnittelukortteihin ja paketteihin, ja vaikkei näin varmaan saisi sanoa - enkä tavallisesti sanoisikaan - oli yksi lahja aivan omaa luokkaansa. Suuren koonsa (n. 60cm x 70cm) vuoksi se sai minut tarttumaan itseensä ensimmäisenä, ja vain pienen paperinrepäisyn jälkeen repesin totaaliseen itkuun keskellä olohuonetta. Tuore mutta jo niin rakas Munkka-ystäväiseni Josefina oli tehnyt valokuvistani upean värikkään ja valtavan kollaasin kehyksiin. Siitä löytyy hetkiä jokaisen koirani kanssa sekä ikimuistoinen Ylläksen reissu, pari viime juhannusta ja elämäni ensimmäinen agilityn kolmosluokkaan nousu, Finan kanssa. Kortissa oli teksti: "...maailman paras juttu, että joskus tartuit hetkeen ja valmistut juuri nyt Munkkiniemen yhteiskoulusta." Tuo lause kietoi yhteen koko sekavan lukiokuvioni - sen, kuinka vaihdoin lukiota kesken lukuvuoden tietämättä tai edes arvaamatta siitä vielä mitään vuorokautta ennen muuttohetkeä sekä sen, miten moinen jättimuutos ja -riski kannatti todella ja oli elämäni paras carpe diem -päätös. En voi vieläkään uskoa muuttotarinaani todeksi. Olisin nauranut kitarisani halki, jos minulle olisi viikko ennen vaihdosta sanottu, että tulen moista edes harkitsemaan.

En voi kuin kiittää kaikkia lukiotaipaleeseeni vaikuttaneita sattumia ja ihmisiä. Vuodet niin Loviisassa kuin Munkassakin olivat upeita ja sanonnan veroisesti elämäni parhaita vuosia. Vasta ne opettivat minulle, kuka todella olen. Olen ehkä lähempänä aikuisuutta. Kiitos kaikille ihanille ihmisille upeaan juhlapäivääni tavalla tai toisella osallistumisesta! ♥