Pala pientä kasvutarinaa

Meillä on ollut Hoinan kanssa aivan huippu viikonloppu! Korkkasimme nimittäin agilityuramme kaksipäiväisellä kilpailuviikonlopulla Pyhtäällä ja Helsingin Purina-Areenalla. En ole unohtanut, että epäilin pitkään, olisimmeko kisavalmiita edes tämän vuoden puolella, mutta muutama analyyttinen hetki mursi vähitellen tämän epäilyksen muurin. Ensinnäkin tajusin, ettemme missään muualla pääse harjoittelemaan ykkösluokan ratoja ja kokonaista ratasuoritusta niin hyvin kuin kilpailutilanteessa. Lisäksi keväällä tapahtunut estevarmuuden lisääntyminen pujottelulla ja hypyillä ajoi minut ajattelemaan yhä useammin: miksi ei?

Tuloksia voi lukea enemmän treeniblogista, mutta kootusti viikonlopun saldona on yksi voitto vitosella sekä kuusi hylkyä, joista yhden hylkäsin itse, joista useimmat menivät pieleen vain väärän putken pään takia ja joista kaksi oli ratasuorituksina silti kokonaisia, ehjiä suorituksia. Saimme siis viikonlopun aikana yhtäkkiä jopa kolme sujuvaa ratasuoritusta, mikä on enemmän kuin uskalsin odottaa - emmehän olleet koskaan missään harjoituksissakaan päässeet seitsemättä estettä pidemmälle ensi yrittämällä. Lähdin todellakin alunperin kilpailuihin vain harjoittelemaan lähtöjä, ja olin valmistautunut olemaan edes yrittämättä yhtäkään kokonaista rataa. Vaan Hoinahan osoittautui mahtavaksi kisakaveriksi! :)

Tänään, ajellessani kohti Konalaa aamuvarhaisella, pohdin, miten uudenlaisella asenteella olen kilpailemassa - meillä ei ole paineita! En haluakaan nollia, ennen kuin alamme saamaan tiheämmin ehjiä ratoja. Ykkösissä haluan siis kasvattaa ratavarmuutta mutta myös lisätä luottamusta sekä minun ja Hoinan välillä että omaan tekemiseeni. Tänään otin kilpailuissa sellaisia lähtöjä, joita en ole koskaan uskaltanut kokeilla edes harjoituksissa, valitsin riskialttiita ohjausvaihtoehtoja, jollaisia en Finan kanssa ole koskaan nollan toivo silmissäni kiiluen ottanut edes kolmosissa, ja pidin koirani kanssa hauskaa. Kun hain kilpailukirjan toimistosta, hölmistyin neljästä pikkulapusta, joissa kaikissa luki kissan kokoisin kirjaimin: HYL. "Ai hylkyjäkö ne kaikki olivat? Hoho! Mutta mehän tehtiin pari aivan upeaakin rataa!" Juuri tällaista haluan agilityn olevan: paineetonta, rentoa, hauskanpitoa ja onnistumisia tuloksista viis. Minusta tuntuu kuin olisin tämän viikonlopun aikana kasvanut ohjaajana enemmän kuin kaikkien seitsemän agilityvuoteni aikana. :)

Ps. Pikkulikka osaa jo kolme temppua: perusasennon, maahanmenon ja siivekkeen kierron. Pentu on hauska - paitsi silloin, kun se haukkua räksyttää isoille siskoilleen...