torstai 29. toukokuuta 2014

Karussa kiireessä

Minusta on aina ollut järkevää pitää koirilla nimilaattaa puhelinnumeroineen solkipannassa killumassa, mutta salaa olen miettinyt, että näinköhän niillä koskaan mitään tekee. Viime viikonloppuna olin ihan iloinen, että moinen löytyi Chhainankin kaulasta, sillä neiti kävi vähän tutkimassa lähiympäristöä omin nokkineen. 

Istuskellessani tyytyväisenä pöydän ääressä puhelimeni soi yhtäkkiä, ja vaikka en yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin, olin myös ihan iloinen, että sillä kertaa vastasin. Minulta kysyttiin, oliko minulla koira karussa, mihin minä hölmistyneenä ihmettelin, että ei kai, ja aloin samalla etsiä katseellani koiria sisältä. Joku ruskea kuulemma, aika pieni. Veikkasin Finaa, mutta puhelimessa ei vahvistettu tätä. Selvisi, että vanhempien tullessa kotiin mökiltä ja raahatessa tavaroita autosta sisälle pentu oli livahtanut ovesta ulos. Naapurista se onneksi löytyi, ja hekään eivät olleet vielä päivittäneet tietojaan meidän uudesta tulokkaastamme ja luulivat siksi koiran tulleen kauempaa. Luojan kiitos he olivat pihalla!




Illat ovat yhä olleet melkoista hulinaa, kun treenejä on melkein joka illalle, ja kun niitä ei ole, olen vain maannut rikkipoikkipuhki sohvalla. Lisäksi minulla on vielä yksi ruotsin kurssi kesken, kun opettaja sai minut maaniteltua suorittamaan sen loppuun asti kuukauden lisäajan avulla, vaikka olisin halunnut jättää kurssin kesken pääsykoekiireiden tieltä. Chhainkaan kanssa ei olla mitään systemaattista pentutreenaamista aloitettu, mitä nyt käyty tekemässä mutkaputkea ja takaakiertoja pentuagilityssä ja opeteltu istumaan, odottamaan, menemään maahan ja antamaan tassun käskystä. Leikkiä olen yrittänyt sen kanssa, kun penne niin hennosti minun kanssani leikkii, vaikka muiden koirien kanssa niin koirat kuin lelutkin saavat melkoista ääntä ja kyytiä. Kuolleelle ja liikkuvalle lelulle se juoksee kyllä, mutta siihen se jääkin, ja vetoleikeissä olen antanut voittaa heti, jos likka vähänkään yrittää pitää kiinni ja houkutella sitten toiseen, mutta en voi väittää pennun innostuvan riehumaan yritysteni aikana. Palkkana toimivat siis toistaiseksi paremmin makupalat. Tänään löysin kylläkin kotoa lelun, josta Chhaina innostui oikein kunnolla, joten koitan siirtää samaa leikkimistä myös treenikentälle ensi viikolla.

Mökillä ennätimme onneksi viime lauantaina piipahtaa koko lauman voimin. Hoinalla oli vielä tuoreessa muistissa, millaisia uimahyppyjä frisbeen perään voi tehdä, ja Chhainakin laitettiin pariin otteeseen uimaan - ja kerran se peruutti itse vahingossa liian pitkälle laiturilla ja humahti veteen. Eihän tuo nyt ensi kosketuksella vedestä erityisemmin pitänyt mutta ei kyllä pahemmin traumatisoitunutkaan. Paremmalta Chhain kanssa näyttää kuin Hoinan kanssa aikoinaan. Hoinahan suorastaan kammosi minua ja uimakouluani, mutta vesipeto saatiin siitäkin.




Blogiin on aina inhottavaa kirjoitella, jos ei ole päivittää samalla uusia kuvia - mitä minulla ei tosiaan ole. Kaiken kiireen keskellä olen laiskasti tyytynyt kamerakuviin ja Instagram-tilini päivittelyyn, joten laadukkaammat pikkupentuajan kuvat voi tylysti laskea yhden käden sormilla. Josko tästä ilmatkin taas vähitellen paranisivat, sillä alkaisi olla jo ihan aikapaineenkin takia korkea aika kaivella kameraa pitkästä aikaa esiin... Ja kaipa näillä säillä voisi aloittaa myös jonkinlaista asentotreeniä kontaktiboksilla. Onneksi Chhainan suhteen ei ole mikään kiire treenailla yhtään mitään muuta kuin kivana seurakoirana olemista. :)

2 kommenttia :

  1. Meilläkin noita nimilaattoja riittää, mutta yleensä vain matkoille lähdettäessä varmistan, että ne myös on niissä käytössä olevissa pannoissa. Hanni oli pieni karkulainen ja siitä muistan kerran tai pari tulleen puhelun, kun joku oli ottanut sen naapurustossa kiinni ja kyseli onko koira hukassa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei meilläkään noita laattoja ole kenenkään muun päällä koko aikaa. Nyt mietin, olisiko syytä olla... :D

      Poista