Tere! Se on nyk kuulkaa simmotti, et tää meidä mamma on nii tavattoma saamaton, et päätettii ohjat tää homma ny sit hiuka korkeempii käsii. Keittiös oli sillai sopivasti jääny tuali levällee, et helpostikkos tähä yksun toinenki tyäkoira nousis sihteerin paikal. Koneeski oli jättän iha auki, nii täsä ny sit hoidetaa meidä velvollisuuret suurii fanijoukkoi kohtaa.
Iha enstekski meil oli semmone hyvi luminen joulu, ku tää meidä poppoo lähti sankoi joukoi ajamaa sinpäi mis aurinko ei paista. Meil oli oikkee mukava matka, ja peril sit huamattii et sissus ne otti ne rääpäleekki mukaa. No eihä siin mittä, ehä ne muuta ku makas sohval ne, nii ei niist paljo häiriöks ollu.
Päästii siä reisus sit availee pakettei ja kirmaama semmottise puise auto ette, mitä nää mammat summuut sit jalkatyäl joutus nitkuttelee etiäppäi. Se oli muutenki vähä huanos jamas, ku ehä siin ollu ees renkait tai mittä, simmottis pitkät metalliriu'ut vaa. Bensaki loppus kerta, mut ei näyttän haittaava. Olis siin ollu simmotti hyväki puali, et kerranki olis pystyny haistelee koko matkan kaikkii pohjoste kavereide viestei, jokka keltasin kimmelti kuunvalos. Näil oli kummiski nii kova kiirus, et hyvi pia muhu tartuttii kaksi käsi ja tempastii vehjee kyytii. Oli seki sit näky, ku toine koira meni keulil iha innoissaa ja mää sit toisena retkotin kintut levällää sylis. Ja taas mul vaa naurettii.
Ja tämmöttis salakuvii ne sit must ottaa!
No, sit takasi tääl kotikonnuilki tuli talvi ja mei isäntäväki oli yhtäkkii harvase ilta jossai jokapäivä erilaiste kenkie kaa. Ain ne tuli yhtä punasin takas ja hihku mite kivaa oli ollu, mut emmää ny ymmär mitä kivaa siino, et meit ei hualittu mukka jos kerta nii kivaa oli. Onneks tähä sit taivaaisä vastas ku rukoiltii luit ja kevää tuloo, ni lähti ne lumekki sit aika äkäsee. Luulähetyst ei o viä näkyny, et sitä ootellaa viel. Terveissi vaa. Nyk kuunnellaa sit alituist marinaa siit ku tavallisilki kenkil tulee naama punaseks lenkil. Eile tosi mamma halus vähä vaihteluu ja repi käteski punaseks tos kotipihal.
Lopuks mun piti muistaa kertoo, et vaikkei tää mamma oo ehtinykkää tän mittää kirjottelemaa, nii on se ehtin tehä meil iha oikeet kotisivut! Ne löytyy tualt yläpalkist Kasvatus-linki takaa tai sit suaraa http://minoonsittebc.hapsutassu.com! Mää mene täst ny tarkistaa et jäiks mul jottai ton mun ruakakippoo semmotti murusii ku sin ain välil jää, eikä tol Hoinal kai teil mittä sanottavaa ol ku se vaa möllöttää tua sänkys. Palataa astial, iha kirjaimellisesti!
Jouluvalmistelut ovat huipussaan, ja blogikin hiljenee joulunpyhiksi. Meillä on edessä hieman tavallisesta poikkeava joulu, mutta palaan siihen myöhemmin! Topteam-postausta odottaville voin kertoa, että merkintä on kyllä valmiina, mutta olen jäänyt odottamaan siihen ulkopuolisen tahon valokuvia mausteeksi. Se on siis kyllä tulossa! :)
Yllä olevassa kuvassa on meidän likkojen joululahjat, jotka otetaan kylläkin heti käyttöön - näin pimeää kun on! Mitäs teidän hapsutassuillenne paljastuu paketeista vai paljastuuko mitään? Oikein rauhallista ja lämmintä joulua kaikille!
Kylläpäs on ollut kiireinen marras-joulukuu. Koulu ei kuitenkaan ole rasittanut tänä syksynä yhtä pahasti kuin ennen, sillä olen onnistunut pitämään lupaukseni opiskelun vähentämisestä vapaa-ajalla. Itse asiassa olen kaikki tai ei mitään -tyyppiä: joko luen kuin hullu tai menetän kokonaan motivaationi. Olen myös tehnyt vähemmän opintopisteitä kuin aiemmin, minkä kyllä aion parhaani mukaan kiriä lomalla ja keväällä. Vapaa-aikaa on siis sinänsä riittänyt - on vaan silti ollut liian monta mukavaa asiaa sitä täyttämässä!
Topteam-läksyjä on tietysti harjoiteltu ja videoitu kovasti ensimmäisellä etäjaksolla, mutta nyt taukoilemme loppiaiseen saakka. Ensimmäisen leirin suurin vaikutus kohdistui omaan arkeeni terveellisempien elämäntapojen ja myös ilman koiria liikkumisen myötä. Lisäksi olen alkanut oikeasti uskoa, että asiat todella ovat treenattavissa Hoinan kanssa. Parhaimmillani olen voinut jo vedättää Hoinaa parin esteen verran ilman, että koiralle tulee kiire tai homma muuten leviää. Vilauksia pedon ajoittaisesta hallinnasta ollaan siis jo saatu.
Lisäksi olemme vihdoin saaneet valintapäivän kirjallisen palautteemme, joka oli huomattavasti mukavamman sävyinen kuin radalla suuresti epäonnistuttuamme odotin, ja se antaa oikeasti toivoa paremmasta:
"Tämän koirakon osalta valintaesitys perustuu erityisesti
ennakkotehtävistä
näkyvään potentiaaliin sekä yksittäisiin
onnistuneisiin suorituksiin näyttötilaisuudessa.
Koirakolla yhteistyö
hakee vielä muotoaan, mutta näyttötilaisuudessa oli havaittavissa sekä
kansalliselle kärjelle yltävää nopeutta että yksittäisiä esityksiä
koiran erinomaisesta esteosaamisesta tai esimerkiksi kääntymisestä.
Tämän koirakon osalta valmennus- tiimi odottaa erittäin suurta
kehitysharppausta TopTeam-kauden aikana."
Syksyn aikana olen myös oppinut olemaan kiitollinen monesta asiasta. Monesti olen havahtunut autolla ajaessani suureen onneen ja vapauden tunteeseen - siihen, että minulla on auto, jolla pääsen koirineni minne ikinä keksinkään suunnata. Äiti on pari kertaa syksyllä yllättänyt kirppislöydöillä, jotka eivät hinnaltaan ole vaatineet suuria uhrauksia mutta jotka eleenä ja apuna ovat olleet korvaamattomia. Nämä löydöt ovat olleet vaatteita, joita yleensä ostan vasta, kun koirat eivät ole minkään hilavitkuttimen, treenipaikan tai terveystarkastusten puutteessa. Rahan syytäminen koiriin vaan tuottaa minulle enemmän iloa, vaikka on(lisi)han sitä joskus mukavaa ostella asioita ihan itsellekin.
Kaikista eniten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta nimenomaan näistä kahdesta mielettömästä koirasta, jotka olen elämääni saanut. Ne ovat niin tottelevaisia ja ihania persoonia. Niiden kanssa voi lenkkeillä taluttimia ainoastaan yhdellä sormella pidellen, eivätkä ne räksytä tai lähde muuten mukaan jokapäiväisten hullujen vastaantulevien koirien sekoiluun vaan pääsemme muina miehinä näistä ohi. Ne voi jättää minne vain pitkiksiin ajoiksi yksin luottaen siihen, että ne nukkuvat tyytyväisinä ja tietävät minun palaavan ennemmin tai myöhemmin. Ne eivät varastele kotona pöydiltä tai kaivele lattialle jätetyistä matkalaukuista namipusseja tai pururullia, eivätkä ne muutenkaan vaadi juuri mitään. Toinen antaa leikata kyntensäkin sohvalla nukkuessaan, suihkussa molemmat osaavat olla mukisematta, ja jos unohdan vapauttaa koirat eteisestä kuivattelun jälkeen, ne ovat saattaneet jäädä tuulikaappiin useaksi tunniksi makoilemaan, vaikka voisivat koska tahansa ottaa hatkat.
Kun mietin kaikkia muita entisiä tai nykyisiä koiriamme, jokainen edellä mainituista seikoista on ollut jonkin koiran ominaisuus: Sara räksytti lenkeillä, Nelson ja Fina varastavat kaiken minkä saavat, eikä Rilla koskaan kävellyt hihnassa vetämättä. Loviisassa käydessäni olen haljeta ylpeydestä, kun minun "isot" koirani käyttäytyvät esimerkillisesti joka asiassa. Hoina ja Chhaina ovatkin tässä mielessä kilteimmät ja helpoimmat koirani ikinä. Voin mennä niiden kanssa minne vaan kylään, jos meidät vaan otetaan vastaan. Nämä koirat ovat yksinkertaisesti kiinteitä osiani. Toki etälauman cavalierit Fina ja Nelsonkin ovat ansainneet pienen hatunnoston siitä, että esimerkiksi sunnuntaina saatoin käydä neljän koiran kanssa helposti liki tunnin kävelyllä taajamassa ja pitää hihnoja suurimmaksi osaksi vieläpä yhdessä kädessä. Kyllä siinä yhtä pientä räksyttäjää hallitsematon vastaantulija kalpenee mennen tullen! :)
Hurttahuoneen ja tämän vuoden Lemmikkimessujen yhteistyön ansiosta saan arpoa blogissani kaksi lippua tulevan viikonlopun messuille, joihin olen itsekin lähdössä tämän yhteistyön kautta. Kukin lippu arvotaan erikseen, eli arvonnassa tulee olemaan kaksi voittajaa ja täten kukin voittaja saa vain yhden lipun. Osallistumisaikaa on tämän illan ajan eli keskiviikon 4.11. klo 20.00 asti! Arvonta on päättynyt. Onnea voittajille - teille on lähetetty ilmoitus sähköpostitse! :)
Osallistu siis arvontaan kommentoimalla tähän merkintään varmasti toimiva sähköpostiosoitteesi sekä etu- ja sukunimesi. Voittajille ilmoitetaan jo tänä iltana henkilökohtaisesti, ja he saavat tarkemmat lippujen nouto-ohjeet sähköpostitse. Arvonta alkakoon än-yy-tee NYT! :)
Noniin. Ensimmäinen Topteam-leiri on siis takana, ja jestas, mikä viikonloppu se olikaan! Tarkemmin siitä, mitä kaikkea viikonloppu sisälsi, voit lukea kouluttajamme Sannan blogista, mutta kerron tässä tiivistetysti oman versioni. Olin itse reissun päällä perjantaista maanantaihin, kun yhdistin oheen myös muiden tuttujen tapaamista. :)
Perjantaina ajoin ystäväni Fia-Marian mökille Mäntyharjulle Valkealan kautta, josta poikkesin hakemaan Hoinalle käytetyn kevythäkin. Ajomatkalla oli äärimmäisen kaunista, ja olisin todellakin halunnut poiketa ohikulkumatkalla Repoveden reitistölle! Ajoin kuitenkin pysähdyksen jälkeen suoraan mökille, missä juttelimme, laitoimme ruokaa ja napostelimme Fia-Marian kanssa illan TV-ohjelmia katsellen.
Lauantaina lähdin puoli kahdeksan maissa ajelemaan kohti Mikkeliä. Olin hoksannut jo heti perjantaina mökin pihaan päästyäni, että unohdin hammasharjan ja -tahnan kotiin, joten pysähdyin sitten Mäntyharjulla moiset ostamassa. Hieman kyllä nauratti, kun kävin sitten aamuvarhaisella yleisessä vessassa pesemässä hampaani. :D Myyjä S-marketin kassalla katsoi kyllä muutenkin perääni, kun ensimmäisten joukossa olin rääsyläisen näköisenä ostamassa perushygieniatarvikkeita. Myönnän, että saatoin näyttää siinä tilanteessa köyhältä ja kodittomalta...
Itselläni ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului ensin aamun tervetuliaisluento ja sitten fysiikkavalmentajan pitämä lämmittely. Nimeään mahtavammin tämä osio sai kyllä hien virtaamaan ensi askeleista lähtien, ja päivän mittaan lihakset alkoivatkin olla niin hapoilla, että kaikilla seinustoilla olisi kaivattu invakahvoja! :D Lounaan ja pienen ryhmätehtävän jälkeen meidän ryhmällämme oli Sannan pitämä agilityn teoriaistunto ja päivän päätteeksi vielä Anun ratatreeni ulkokentällä sekä psyykkisen valmentajan kanssa jutustelu. Anun treeneistä jäi todella hyvä mieli, pääsimmehän sentään radan puoliväliin saakka ja saimme hienoja onnistumisia. Valitettavasti näistä treeneistä ei kuitenkaan ole videota. Myös Annen kommentit nostivat hymyn huulille, kun vaikeuksistamme marmattamiseni kuultuaan hän totesi: "Ja kuitenkin sä oot siinä ihan iloisena ja hymyilet!" Niinpä, se herätti ajatuksia.
Jäähdyttelylenkkien jälkeen kipaisimme äkkiä hotellille suihkuun ja illalliselle. Ruokailuun osallistuikin valtaosa joukkuelaisista, ja desibelit saatiin kattoon melkoisella Alias-taistolla. Kaikki joukkueet selittivät sanoja yhtä aikaa, ja jokainen huudahdus jytisytti päätäni säryllä - juuri, kun olin päässyt ihmettelemästä, miten päätä ei moisen päivän jälkeen särje! Ensimmäisen Alias-kierroksen katselin sivusta, mutta väen vähetessä riensin mukaan. Päävalmentaja Ville, koordinaattori Jonna ja minä veimmekin hienosti toisen kierroksen voiton Lipton-teepussiläpyskästä tehdyllä pelimerkillä.
Ennen nukkumaan menoa oli vielä pakko käydä hieman vetristyttämässä jalkojen lihaksia kävelylenkillä ja venytellä hotellihuoneessa epätoivoisesti kahden sängyn välissä roikkuen. Lattialta nousemiseen olisi melkein kaivattu nosturi, kun jalat olivat niin hellinä aamun "lämmittelystä"! :D
Sunnuntaina olo oli yhtä hakattu kuin olin illalla ounastellutkin. Aamu alkoi luennolla koiran fysiikasta ja jatkui Sennin esteklinikalla. Itse valitsin sinne treenattaviksi Anun edellispäivän radan vaikean takaaleikkauskulman kepeille sekä kontaktien vahvistamisen. Sainkin Senniltä ihan suoraa palautetta siitä, miten kriteerit kontakteilla pysymiseen täytyisi olla kisoissa samanlaiset kuin treeneissä. :D Ups. Tunnustan, mutta en vaan opiskelijan budjetilla innostu ollenkaan starttien tahallisesta pilaamisesta kontaktien treenaamisella! Tästä aiheesta jatkoimmekin Matin kanssa vielä lounaspöydässä, kun molemmat vastustimme hiljaa moista kesken radan luovuttamista. :D
Lounaan jälkeen fysiikkavalmentaja Mikko piti kaikille yhteisen luennon terveellisistä elämäntavoista. Muistiinpanoni kertovat kaiken: "kaikki retuperällä". Kaikki joukkuelaiset liitettiin Heiaheia-liikuntayhteisöön, johon keräämme ryhmien kesken kilpaillen hyvinvointitekoja. Itse olen ottanut sovelluksen myös päivittäisen liikunnan tarkkailuun. Näin neljän päivän elämäntapamuutoksen jälkeen voin sanoa, että olen mennyt ajoissa nukkumaan, syönyt vain terveellisiä aterioita sännöllisesti mutta en liikaa, lenkittänyt koiria 5-7 kilometriä päivässä ja tehnyt puolen tunnin kahvakuulatreenin sekä puolen tunnin venyttelyn illalla TV:tä katsoessani. Koska elämä on täynnä valintoja, valitsin tiistainakin neljän tunnin luentoputken sijaan muutaman kilometrin aamulenkin koirien kanssa. :D Toistaiseksi muutos on siis ollut jo melkoinen ja vaikuttanut niin liikuntaan, ravintoon kuin uneenkin. Mikä tärkeintä, olen myös pitänyt kaikesta siinä, ja myönnänkin taskustani löytyvän nykyään myös askelmittarin päivittäin!
Mikon luennon jälkeen teema pysyi samana, kun koitti pelätty lihaskunto- ja ketteryystesti meille ohjaajille. Kävelimme edellisen päivän jäljiltä kuin puupökkelöt ja omassa ryhmässämme rutisimmekin tuskaista oloamme pitkin päivää. Pienestäkään kyykistymisestä ei meinannut tulla mitään. Niin sitä kuitenkin tuskaisina puhistiin ja kipiteltiin menemään molemmat testit, vaikka petrattavaa jäi kyllä... Erityisesti kisahenkisenä ja huonona häviäjänä itseäni jäi kismittämään askeltikkailla jalkojen solmuun meneminen, minkä kirvoittanutta itkua ja suuttumusta pitikin nieleskellä hammasta purren hetki radan jälkeen. :D Juuri tästä syystä en ole koskaan halunnut yhdistää liikuntaan minkäänlaista kilpailua - ellei kyse sitten ole joukkuepeleistä tai agilitystä! Olen aivan mahdottoman surkea häviäjä yksilölajeissa, enkä ole koskaan urheilullisimmillanikaan ollut voittaja-ainesta liikunnassa, ellei lasketa yhtä ala-asteen korkeushyppykultaa. Sitä en laske kovin suureksi saavutukseksi, kun sen sai nipinnapin patjan korkeuden hyppäämisestä. :D
Tässä Sannan ottamaa videota ketteryystestin rataantutustumisesta.
Valitettavasti päivän viimeisissä treeneissä Villen radalla piti sitten jo luovuttaa monessa juoksukohdassa. Jokainen askel oli isku takamukselle ja takareisille, ja valssien hienoisetkin niiaukset aiheuttivat lähes raajahalvauksen. :D Saimme kuitenkin Villen radalta suurimmat ahaa-elämykset ohjauksiin liittyen. Yritin moneen otteeseen tehdä rauhallista vastakäden valssia tajuamatta, mitä sillä oikein haettiin, mutta onneksi jälkeemme tullut koirakko näytti meille mallisuorituksen! Tällä viikolla en ole vielä ehtinyt valssailemaan saamiamme läksyjä, mutta lähiviikkoina ne tulevat kuulumaan tiiviisti treenailuihimme.
Loppupalaverissa meidät jaettiin vielä parheihin ja kummikouluttajillemme, joille olemme ensisijaisesti vastuussa läksyjemme edistymisen raportoinnista ja jotka puolestaan kommentoivat treenejämme. Lisäksi ennen lähtöä kaikille tosiaankin jaettiin yhteiset läksyt jo saatujen henkilökohtaisten tehtävien lisäksi, ja varmistettiin, että kaikki ovat tilanneet oman Topteam-paidan. Yhteenvedon jälkeen porukka liukenikin paikalta nopeasti, ja minä suuntasin Skodan kohti mummun kotia Tampereella. Yövyimme vielä siellä, ja jatkoimme sitten iltapäivällä matkaa kotiin asti.
Mieleenpainuvinta koko leirillä oli se, että jokainen ratakouluttaja kehui ja ihaili Hoinaa. Sain siis jo heti lauantain ensimmäisissä treeneissä karistaa olaltani sen tunteen, että emme olleet ansainneet paikkaamme Topteamissä epäonnistuneen valintatilaisuuden vuoksi. Pelkäsin jotenkin, että kouluttajat saisivat leirillä vain varmistuksen siitä, että valitsivat meidät turhaan. Siksi Anun "vau, mikä koira" ja muidenkin kouluttajien kommentit olivat minulle ehkä tärkeämpiä kuin koskaan. Kukaan ei myöskään tuhahdellut Hoinan sekopäisyydelle kuin minä itse, mikä sekin oli minulle aika uusi tilanne. Viime aikojen tunne siitä, että asiat ovat oikeasti vielä treenattavissa ja mahdollisia, vahvistui siis vain entisestään! :) Jälleen kerran voidaan siis todeta, että suurin vastustaja tässäkin on ihan se oma itse.
Nyt siis vain uskoa itseen ja koiraan ja pirusti treeniä! Ensimmäiset läksyvideot löytyvätkin jo treeniblogista. Suuret kiitokset vielä kaikille meitä reissuun pääsyssä avustaneille ja ihanille yökyläemännille, jotka pitivät meistä parempaa huolta kuin itse pidämme itsestämme! :)
Ikävä migreenissä mennyt edeltävä vuorokausi vaihtui vihdoin illalla iloon. Revontulihälytykset paukkuivat taas sähköpostissa ja nettisivuilla, ja koska toppatakit ovat vielä varastossa talviteloilla, jäimme ihailemaan show'ta vain kotoa. Kun sitten kymmenen jälkeen koko taivaan revontulet leimusivat Turunkin yllä, juoksimme hihkuen läheiseen puistoon kamerat ojossa. Tässä siis tämän päivän satoa minun kamerastani.
Niin opiskelijana kuin koiraharrastajanakin olen tottunut siihen, että uusi vuosi alkaa kahdesti: oikeasti uutena vuotena sekä, ehkä jopa merkittävämmin, syyskaudella uuden opiskelu- ja harrastuslukuvuoden alkaessa. Minun uusi vuoteni alkoi viikko sitten. Olen päättänyt, että tästä vuodesta tulee hyvä vuosi.
Ennen kaikkea haluan tämän vuoden olevan tasapainon vuosi. En aio kertaakaan päntätä koulukirjoja keskiyön yli enkä aio olla moksiskaan, vaikka arvosanojen keskiarvo sen johdosta vähän laskisi. Nukun enemmän. Aikataulutan, mutten aio kuolla, vaikka aikataulu kuolisi - eikä se minulla kyllä koskaan ole kuollutkaan.
Opiskelun ohessa aion harrastaa, ehkä enemmän kuin koskaan. Topteam-leirit tulevat rytmittämään vuotta mukavasti ja leirien välisillä viikoilla puolestaan täytellään ahkerasti treenikalenteria. Muina viikonloppuina kisaamme Chhainan kanssa jokseenkin säännöllisesti ainakin nyt syksyllä. Juoksut kylläkin tulevat tätä hieman tauottamaan, mutta muuten ajattelin ylläpitää vähintään kaksien kilpailujen kuukausitahtia syksyn ajan. Täytyy myöntää: olen aika täpinöissäni siitä, että minulla on tällä hetkellä täysipäinen ja alati kehittyvä kisakoira, jonka kanssa koko kisareissu on yhtä nautintoa! Aamu-usvassa kisoihin ajelu, parhaassa tapauksessa kaverien tapaaminen sekä yhdessä lämmittely ja ohjausten suunnittelu, yhteisymmärryksessä koiran kanssa parin kisaradan juokseminen ja sen jälkeen sohvalla täkin alla lämpöä huokuvan karvaturrin kanssa päällekkäin torkkuminen - siinä vasta onnellisen viikonlopun resepti!
Topteam-todellisuuskin alkaa pikkuhiljaa hahmottua: ensimmäisen leirin majoitus on järjestetty ja sähköpostiketjuissa jo kovasti sovitaan yhteisiä illallisia treenipäivien päätteeksi. Olin kasvattajakurssin yhteydessä ensimmäistä kertaa yksin hotellissa, ja olen kyllä sen kokemuksen jälkeen haaveillut, että joskus saman voisin toistaa. Nyt se sitten tapahtuu! Toivon vain, että Hoina aloittaisi juoksunsa nyt heti ja tiputtelisi housut täyteen ennen leiriä eikä juuri sen aikana, kuten nyt ounastelen käyvän...
Tässäpä tulikin rivien välissä eräänlaisia uuden vuoden lupauksiani itselleni. Jotta en hirveästi heti lipsu tuosta nukkumislupauksesta jo näin kättelyssä, tämä saa riittää tällä kertaa. Lupaako kukaan muu mitään pientä tai isoa muutosta tälle kaudelle?
