Sä olet kaunistunut niin...

Kaikki kuvat © Katri Pietilä

Kävimme viikonloppuna taas pitkästä aikaa Miikku-kasvattajan luona. Pari yötä tuli nukuttua makeasti, kun käytiin aina iltasella pellolla valokuvailemassa, päiväsaikaan remuttiin Chhainan sisarusten Kenon ja Jokrun sekä Miikun omien koirien kanssa ja välillä natusteltiin asiaankuuluvia ähkyherkkuja yleisurheilun EM-kisaruudun ääressä. Lisäksi Miikku hieroi taas Hoinan, mistä minä olen jälleen ikihyviksi kiitollinen! :)

Chhaina täyttää viikon päästä jo puoli vuotta, ja se kaunistuu päivä päivältä. Olemme alkaneet vähitellen temppuilla enemmän ruokinnan yhteydessä, ja paraikaa etsiskelen lähikunnista sopivaa, pienempää monitoimiseuraa, jossa pääsisimme jo kursseille - ATT:llä kun ikäraja ryhmiin on ehdoton yksi vuosi. Koska minulla on hallille kuitenkin avain, aiomme varmasti ottaa Chhainankin kanssa hyppytekniikkaa jo nyt syksyn mittaan, koska sain Hoinan koulutuksen yhteydessä Vappu Alatalolta pentutreeneihinkin ohjeita.


Muutimme tosiaan eilen Miikulta - ja samalla kesälomilta - palatessamme takaisin Turkuun, koska ensimmäiset yliopistojutut alkavat jo huomenaamulla. Hoina oli aluksi lenkeillä hieman stressaantunut kaupunkiin paluusta, mutta koska koirilla on melkoisen toiminnantäyteiset puolitoista viikkoa takanaan, ne saavatkin nyt viettää aluksi muutaman lepopäivän. Suurkiitos vielä Miikulle: ansaitset täydet pisteet täysihoidosta, kuvista ja Hoinan käsittelystä! ♥

Tilinteon aika

Jestas, että kesä on mennyt nopeasti! Reilun kolmen kuukauden työrupeama Peten Koiratarvikkeella on taas ohi, ja nyt meillä on miehen ja lauman kanssa viikon mökkiloma. Edellisen merkinnän jälkeen ei ole tapahtunut mitään muuta huomionarvoista kuin että pikku-Chhai kävi voittamassa Kotkan match show'ssa 23.7. ensin pienet pennut ja sijoittumassa sitten vielä best in show -kehässäkin kolmanneksi kokonaisuudessaan vajaan sadan koiran joukossa. :) Likka oletettavasti hurmasi tuomarit lähinnä käyttäytymällä kehässä luonnostaan kuin vanha kehäkettu, sillä mikään näyttelypuudelihan ei tuokaan lapsi ole. Chhainan esiintymistaidot olivat kyllä huima yllätys itsellenikin, sillä kyseinen tapahtuma oli meille ensimmäinen laatuaan, emmekä olleet koskaan edes harjoitelleet seiso-käskyä saati mitään ympyräjuoksua. :D Luulen, että Turussakin käymme loppukesästä vielä muutamassa match show'ssa ihan vain siksi, että lapsen kanssa kaikki sujuu niin mukavasti ja mutkattomasti.

Kirjoitin jo vajaa kuukausi sitten, että minun täytyy keksiä Hoinan agilityyn uusi toimintasuunnitelma, mutta olen tähän mennessä edennyt vähän pidemmälle ajatusteni suhteen. Facebookissa kiertänyt artikkeli koiran stressistä sekä juttelu Miikun kanssa vain tukivat uutta, ensin kovin varovaista ajatusta siitä, että agility ei ehkä olisikaan paras mahdollinen laji Hoinalle. Jo ollessaan aivan aloittelija Hoina paloi agilitylle, ja laji ikään kuin huumasi sen. Nyt etenkin Agirodun ja muutaman alkukesästä käydyn kilpailun jälkeen olen kuitenkin huomannut, että koiran vire menee yli. Ennen se pysyi hallittavana, mutta ei enää. Nykyään Hoinasta lähtee hallittavuus paitsi ennen rataa myös radalla, se jopa tikkaa käteen, ja jo lähdössä sen jokainen lihas on niin kireänä jännityksestä, että tuntuu kuin ne voisivat poksahtaa minä hetkenä hyvänsä. Sen suu louskuttaa ääneti valkoista vaahtoa ja silmät seisovat päässä. Lähtökäskystä seuraa useimmiten täysi kaaos. Silloin kun ei seuraa, teemme upean radan. Niitä on tähänastisista kahdestatoista startista ollut kaksi. Positiivisenkin stressitilan palkitsemisesta ja ylläpitämisestä saan Hoinalle takuulla lisää maanisuutta ja ylivireisyyttä arkeenkin.

En ole aikeissa lopettaa agilityä, mutta ajatuksen kypsyttelyn jälkeen peruin syksyn ryhmäpaikkamme ATT:llä, ja syksyllä käymme itsenäisesti harjoittelemassa vain malttia. Vuodenvaihteessa vertaan sitten, onko mitään muutosta havaittavissa. Vaikka tämä saattaa kuulostaa jonkun korvissa radikaalilta päätökseltä, oikeastaan se oli minulle ihmeen helppo - ottaen huomioon, että rakastan agilityä niin paljon, että toivon voivani tehdä sitä jonakin päivänä työkseni. Mutta kun mietin, haluanko ajaa koirani äärirajoille fyysisesti ja henkisesti - olkoonkin, että se rakastaa agilityä - ja nähdä sen sekopäisenä, vai tehdä sen kanssa asioita, joissa se on oma rauhallinen tai höpsö itsensä, ei ole mitään mietittävää. Viime päivinä Hoina on vedellyt mökillä vartin pätkiä ihan vain nautiskelu-uintia itsekseen, olen piilotellut sille ruokaa pihalle, pelannut sen kanssa jalkapalloa ja vain puuhastellut asioita kotona niin, että koira on niissä mukana. Annan sen siis olla oma itsensä enkä vaadi siltä mitään erityisosaamista, en korjaa enkä pyydä tekemään paremmin. Kumma kyllä, tunnen olevani huomattavasti parempi omistaja. Olen vakuuttunut siitä, että olen tehnyt hyvän päätöksen, ja ihmiset, joiden kanssa olen asiasta jutellut ja jotka tuntevat Hoinan, ovat ilokseni olleet samaa mieltä.

Tiedän, että olen itse vahvistanut Hoinan sekopäisyyttä alusta asti, mutta tilanne ei ole aina ollut tällainen. Vajaat kaksi vuotta näytti siltä, etteivät tekemisen laatu tai koira itse kärsi hullaantumisesta, joten en ole osannut katsoa tilannetta nykyisestä näkökulmasta aiemmin. Lisäksi vaikka olen innostanut Chhainaa agilityssä tismalleen samalla lailla kuin Hoinaa pentuna, en näe Chhaissa merkkejäkään edes varsinaisesta syttymisestä lajiin. Se tekee putkea, koska osaa sen, mutta pihanurmikolle pissaaminen on luultavasti sen mielestä yhtä kiintoisaa. :D Pelkkä hetsaaminen ei siis voi olla Hoinan maanisuuden taustalla.

Olen aina sanonut, että Hoinassa on jo luovutusiästä ollut näkyvissä hulluus, käskyistä tai ylipäätään yhdessä tekemisestä stressaantuminen ja hullaantuminen. Se on siis sellainen syntyjään, ja nyt lähestyn sitä harrastuskoirana - en tavoitteiden vaan - uudesta, avoimesta näkökulmasta. Tämä taukoilu on ollut rennointa ja hauskinta aikaa Hoinan kanssa ikinä, sillä sehän ei ole mikään hullu arjessa. Se on oikeastaan kotona täysin ylivireisen koiran vastakohta: säyseä lammas, jonka kaulaa Chhaina saa luvan kanssa purra minkä ehtii, joka osaa myös vain nauttia, leikkiä selällään yksikseen kuin pikkupentu ja jonka kroppa on rento ja reteä.


No, ehkä voin lopuksi pehmentää laskeutumista loppua kohden kertomalla, että minulla ja Hoinalla on huomenna ja sunnuntaina luvassa yhteensä 16-tuntinen Vappu Alatalon hyppytekniikkakurssi, joten agilityä emme tosiaan ole täysin hylkäämässä. :) Odotan kyseistä kurssia jo aivan innolla, sillä mitä hyppytekniikkaan tulee, minulla on aivan totaalisen tyhjä aukko koiratietoudessani. Onko muilla kokemuksia kyseisestä kurssista? Olisi mukavaa kuulla, mitä on luvassa!

Samaa vanhaa, mutta jotain uuttakin

Kesä on mennä hujahtanut ohi niin, ettei sitä ole oikein ehtinyt edes tajuta. Töitä on jäljellä enää alle neljä viikkoa, ja sitten on viikko lomaa ennen kuin yliopiston johdantokurssit taas alkavat. Minunhan ei luonnollisestikaan tarvitse osallistua kaikille infoluennoille, koska kävin kaikki samat tilaisuudet viime syksynä, mutta haluan tietysti päästä sisään uuteen aineeseen ja uuteen opiskelijaporukkaan, joten tuutorointiin aion osallistua. Kaikki tämä juontaa siis juurensa tähän:

Hain kevään yhteishaussa uudelleen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan vaihtaakseni pääaineeni pohjoismaisista kielistä uskontotieteeseen. Sisäinen pääaineen vaihto olisi tietysti ollut mahdollista, mutta halusin aloittaa aivan alusta niin, että viime vuoden opiskelut eivät vie tutkinnossani turhaa tilaa tai opintoajastani vuotta, koska ruotsi ja uskontotiede eivät kuitenkaan kovin helposti järkeväksi kokonaisuudeksikaan yhdisty. Pääsin kuin pääsinkin sisään, vaikka kattavien pääsykoevastausten jälkeen minusta tuntuikin, ettei taustamateriaalia voinut juurikaan hyödyntää tehtävissä. Ilmeisesti olin kuitenkin tiennyt jotain, sillä sain kokeesta 44/50 pistettä, ja mikäli kuuluin niihin, jotka valittiin sekä kokeen että taustapisteiden perusteella, laskeskelin, että pisteeni olisivat olleet jopa 90/100. Ihan itsevarmoilla fiiliksillä voi siis aloittaa uudet opinnot! :)

Tänä vuonna uskonto- ja kansatieteeseen sekä folkloristiikkaan oli yhteinen haku ja aineet ovat alussa yhtä ja samaa, joten kaupan päälle sain pari muutakin ainetta. Se on kiva juttu, sillä ne kaikki ovat olleet mielenkiintoisia erillisinäkin. Ymmärtääkseni ensimmäisenä vuonna näistä kolmesta valitaan sitten varsinainen pääaine, mutta en todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, jos kaikki haluavat pääaineekseen saman - kaikkiin aineisiin kun on kuitenkin tietty kiintiö. Sivuaineeksi otan ainakin näillä näkymin psykologian. Tähtäimessäni on mahdollisuus opettaa uskontoa ja psykologiaa, mutta pidän silmäni auki muillekin vaihtoehdoille. Toinen vaihtoehto olisi ainakin rakentaa erilaisilla kulttuuriaineilla laajempi, asiantuntijuutta syventävä yhdistelmä, mutta tiedä häntä. Ihanaa, kun on vaihtoehtoja! :)

Koirarintamalla olemme olleet melko rauhallisia. Tokossa käymme nyt kummankin BC:n kanssa viikoittain, mutta Hoinan varsinainen agilityryhmä on jo lopettanut tältä kesältä, ja nyt otan likkaa mukaan vain omiin tekniikkatreeneihini. Kieltämättä Hoinan kanssa oma pääni kaipaisi taukoa ja uutta toimintasuunnitelmaa, sillä mitä taitavammaksi Hoina tulee, sitä enemmän sillä keittää yli. Kepit ovat menneet pelkäksi pelleilyksi, koiran suu vaahtoaa kuin viimeistä päivää ja Agirodussa likka jopa näykkäsi minua radalla. Tavoitteena meillä on vieläkin harrastaa vain kivaa agilityä, ja päivä päivältä uskon enemmän puolittain vitsillä heittämääni lausahdukseen, että Chhaina nousee vielä agilityssä mennen tullen kakkosiin ennen Hoinaa. En todellakaan ole turhautunut, pettynyt tai yllättynyt - kaikkea muuta. Minun täytyy vain suunnitella järjellä, miten alan purkaa tuota Hoinaan ladattua pommia.

Kuva © Martta Ala-Krekola

Bordercolliekaksikkoni on varsin hauska. Toinen on tosiaan liekeissä niin, että ohjaajakin polttaa näppinsä, kun taas Chhainaa ei saa kentällä riemastumaan mistään. Se tekee tasaisen varmalla tyylillä niin tokoa kuin agilityn alkeita - hiljaa, rauhassa ja oikein. Jos juoksen kentällä riemukiljuen ja taputtaen karkuun, pentu tulee jolkotellen perässä. Tulee todella mielenkiintoista nähdä, miten nämä kaksi vielä kouluttavat minua. Ne ovat täydelliset ääripäät harrastuskoirina. Kotona Hoina on hassu, lapsellisen luottavainen ja uskollinen; Chhaina taas on rauhallinen, kissamaisen itsenäinen ja salaa veitsenterävän fiksu ja viilaa Hoinaa linssiin ihan huolella. :D

Välillä mietin, miten minulle on siunaantunut kaksi maailman ihaninta bordercollieta, jotka ovat kaikessa epätäydellisyydessään täydellisiä. Ne eivät ole koneita, ja niiden jokainen luonteenpiirre pitää minut tietoisena siitä. Rakastan juuri sitä. Kun luen pentutreeniblogeja tai näen ystävien ja tuttujen mielettömiä saavutuksia Facebookissa, minussa kulkee vieläkin sekunnin sadasosan verran turhautuminen omaan saamattomuuteni aina kulloisellakin hetkellä, mutta tunne häipyy samantien, kun katsahdan lattialla nahistelevia koiriani ja päätän mieluummin pakata rekut autoon ja ajaa niiden kanssa mökille heittelemään frisbeetä järveen. Koiramaailmassa joku treenaa aina enemmän kuin minä, enkä minä edes halua olla se, joka treenaa eniten tai tehokkaimmin. On ihanaa taistella valitsemani rodun tuomaa - ehkä kuviteltuakin - tulospainetta vastaan ja todeta täysin rehellisenä, että minun koirani ovat täydellisimmillään silloin, kun ne eivät ole käskyn alla. :)

Tyttöjen päivä

Äiti ja tytär, Priima ja Chhaina

Kuva © Katri Pietilä

Tänään vietettiin likkojen päivää, kun lauman BC-tytöt pääsivät Agirotuun - toinen räjäyttämään radan Nopeat hylyt -joukkueen nimen arvoisesti ja toinen turisteilemaan. Paikalla olivat kaikki Chhainan siskot ja Priima-äiti sekä liuta muita tuttuja koiria ja ihmisiä. Puolittainen pentumiitti ja kimppakuvat voittivat kyllä hätäisen sähläysstartin mennen tullen, mutta tulipahan varmistettua, että kilpailutauko Hoinan kanssa saa jatkua. :D

Ihana Miikku kuvaili sakkia, ja eivätkös ne vaan olekin aivan mainioita? Valitettavasti tällä kertaa pojat (3 kpl) puuttuivat geimeistä, mutta syksymmällä toivottavasti saadaan kaikki yhteen kuvaan. :) Suurkiitos Miikku, Päivi ja Jing-Lin kantoavusta ja Päivi ja Jussi telttapaikasta sekä äiti ja iskä ihanasta seurasta ja koiranpitoavusta! Tällaiset tapaamistapahtumat ovat parhautta!

Keno, Kikka, Priima-äiti, Chhaina ja Bingo
Kuva © Katri Pietilä

Juhannus Rodoksella

Juhannusviikolla olimme Herra B:n kanssa ensimmäisellä kunnon ulkomaanmatkallamme. Alunperin tarkoituksenamme oli lähteä koirien kanssa sillä viikolla vaeltamaan, mutta kun matkakuume iski, rinkka vaihtui nopeasti matkalaukkuun ja halpa eräloma tyhjään kukkaroon. Kohteeksi valikoitui Mallorcan ja Kreikan väliltä Rodos, jonka lähimaillakaan emme kumpikaan olleet koskaan aiemmin käyneet. Matkan ajoitus osoittautuikin täydelliseksi, sillä Loviisassa satoi juhannusviikolla lunta. :D Tätä merkintää kirjoittaessani loikoilen kuitenkin bikineissä kotipihalla, joten en kyllä valita Suomenkaan kesästä, silloin kun se vain uskaltaa näyttäytyä.

Koska Herra B ei halunnut mustua auringossa kovin paljon, vietimme lomalla vain pari täysin rantapäivää. Parina päivänä kävimme sitten järjestetyillä retkillä ja parina kaupungissa. Ehdottomasti eniten aikaa vietimme kuitenkin vakioravintolassamme, jossa otin melkein joka iltana mustekalarenkaita ja jossa istuimme ja venytimme ruokailua vain nähdäksemme illan MM-jalkapallomatsin loppuun saakka. Meistä tuli siis nopeasti tarjoilijoille tuttuja, ja viimeisenä iltana heitä tuli oikein kaksin kappalein naureskelemaan minulle: "Always kalamares! Very good kalamares!" Ravintola oli muuten paraatipaikalla, mitä tulee auringonlaskuihin...

Itse Rodoksen kaupunki ei antanut meille paljon mitään, paitsi yhden geokätkön, johon mukanani matkannut travelbugi oli kuitenkin suureksi pettymykseksemme liian suuri. :( Emme kumpikaan ole kaupunkilomailijoita, joten emme tulleet astuneeksi ollenkaan vanhan kaupungin puolelle, vaan pyörimme vain saaren kärjen kaduilla ja sataman tuntumassa etsimässä valmiiksi paikkaa, josta purjehdusretkemme oli määrä lähteä seuraavana päivänä.

Purjehdus olikin ylivoimaisesti koko loman ehdoton kohokohta meidän molempien mielestä! Paikallinen kippari vei meidät, pari saksalaista tyttöä, venäläisen isän lapsineen ja saksalais-venäläisen pariskunnan koko päivän rentouttavalle retkelle saaren koillisrannikolle. Levittäydyimme veneen kannelle vähin vaattein ja nautimme tuulesta ja juuri tunnelmaan sopivasta musiikista. Välillä pysähtelimme tunniksi erilaisten rantojen tuntumaan uimaan kirkkaan turkoosissa merivedessä ja auringonsäteiden valaisemissa luolissa. Vesimeloniastia ja täytetyt patongit kiersivät sylistä syliin, ja aurinkorasvaa lisäiltiin puolen tunnin välein.

Kotimatkalla tuuli oli niinkin voimakas, että purjehdimme huimaa vauhtia aivan kenollamme niin, että me, jotka makasimme kannella, makasimme lähes pystyasennossa kohisevat aallot allamme, ja välillä jännitettiin, miten käy, kun kippari oli hävinnyt kannen alle ja haamuvene (siis autopilotti hieman jännittävämmäksi väritettynä :D) kiisi minkä kerkesi. Reissu oli vaan aivan mieletön!

Seuraavana päivänä osallistuimme bussiretkelle, joka tutustui "koskemattomaan Rodokseen" eli pieniin kyliin, joihin turistibussit eivät muuten vain eksy. Vaikka nähtävyydet eivät retkellä päätä huimanneet, opas oli kävelevä tietopankki, ja saimme tietää ummet ja lammet kreikkalaisista: heidän käsityksistään suomalaisista, miten he nimeävät lapsensa, miten talouskriisi on näkynyt paikallisessa arjessa ja miten koko saari oli kokoontunut rukoilemaan lentokentälle, kun "petolentokone" Finnairilta laskeutui ensimmäistä kertaa saarelle, jonka kiitoradan ei voitu luvata olevan tarpeeksi pitkä suuren lentokoneen laskeutumiselle ja miten suomalaisturistit olivat olleet otettuja, kun koko saari oli tullut vastaanottamaan heitä. :D

 

Parina päivänä vuokrasimme vain parinsadan metrin päässä olevalta rannalta oman auringonpalvontapaikan ja kelluimme hurjissa aalloissa. Viimeisenä päivänä aallokko oli niin kova, että välillä uusi aalto vyöryi niskaan ennen kuin ensimmäisestä oli selvinnyt, ja merestä oli lähes mahdoton päästä ylös. Pari keski-ikäistä naistakin pyöri peppusiltaan rantakivikossa, kun aina joko tuleva aalto vei tasapainon tai vetäytyvä olisi tahtonut imeä mukanaan.

Aallokko oli upea myös muutamana iltana. Kerran menimme illan jalkapallo-ottelun jälkeen rannan aallonmurtajalle makoilemaan aivan pimeän tähtitaivaan alle ja vain kuuntelimme meren pauhua ja laskeutuvien lentokoneiden huminaa.

Kreikan päässä lentokentällä pääsin vielä matkan lopussa näpäyttämään suomalaista nuorta miestä, joka marisi perässämme, kuinka etenimme Herra B:n kanssa jonossa liian hitaasti, kun emme seisoneet edessä olevan kantapäillä. Koska puhuimme tietysti keskenämme englantia, sain aika pitkään miettiä sopivaa hetkeä näpäyttää jotakin takaisin, ja tulihan se hetki, kun poika hiljeni aika ripeästi. ;)

Lentoyhtiömme oli muuten aika söpö! Siinä missä Finnairilla on koneissaan siellä täällä kattotelevisioita, JetTimen koneissa kierrätettiin yhtä paperista karttaa, johon kapteeni oli piirtänyt lyijykynällä lentoreitin. :D Meidänkin koneemme oli muuten Boeing 700-sarjan kone, joiden lentoturmatutkintoja olemme seuranneet koko kevään Jimiltä. ;) Meidän reissumme meni kuitenkin mallikkaasti kaikin puolin, vaikkakin minä, joka odotan joka nurkan takaa tuhoutunutta matkalaukkua tai turvatarkastuksissa pidätetyksi tulemista, odotin lopun auton lentoparkista noutoon saakka, että autoni on varastettu tai että parkkilasku onkin kolminkertainen. Sitä se(kään) ei ollut, vaan melkein puolet halvempi kuin odotin!

Vielä parikin viikkoa matkan jälkeen olemme Herra B:n kanssa ihmetelleet, miten meillä on aina vaan hauskempaa yhdessä ja miten helposti kaikki sujuu yhteisymmärryksessä ilman edes tarvetta kompromisseille. Huippureissu!

Chhaina...

...nukkuu kynsiä leikattaessa. Silloin tassuja on hauska lerputella ja "paiskoa" löysinä ympäriinsä. :D

...ilmaisee mielipiteensä kimakalla ja maailman ärsyttävimmällä haukulla.

...on ahne koira. Sopii laumaan. En ymmärrä, mistä ihmiset edes löytävät nirsoja koiria?!
...paimentaa Hoinaa hienolla kaarella ja kyttäyksellä maassa. Isoäidin peruja?

...on määrätietoinen. Heti alussa se vei Hoinalta lelut vanhemman jäädessä ihmettelemään.

...tietää, mitä ei saa tehdä, ja tekee silti. Sitten se juoksee karkuun äärimmäisen huvittuneena.
...on jo kolmas pystykorvainen bordercollieni. Minussa on jokin pystykorvamagneetti!

...nukkuu yönsä hiljaa ja pissimättä boksissaan. Yökuivaksi sekin oppi ensimmäisestä yöstä lähtien.

...pidättää päivälläkin koko työpäivän ajan, mutta pissailee sitten senkin edestä ilta-aikaan. :D

...voi kakata vain paikkaan, jossa piikkioksat raastavat pentua joka puolelta. Se on puskajussi.

...rutisee unisena. Chhain yksi ensimmäisiä kutsumanimiä olikin Pentu Unirutina.

...kiljuu suihkussa kuin teurastettava sika. Lyön vaikka vetoa, että meidän suihkusessiomme ymmärretään jonakin päivänä naapurissa väärin ja minua odottaa syyte eläinrääkkäyksestä.

...on koko ajan kuin pienessä hiprakassa. Kaikki on ihmeellistä ja tuijotettavaa, pysähtymisen arvoista. Chhaina olisi ihmisenä joko juoppo tai syntyjä syviä ihmettelevä munkki. Kiire ei ole minnekään...

...lausutaan Tsaina eli ei ole Kiina englanniksi.
...tarkoittaa "ei" nepaliksi. Bok lageko chha? Chhaina. -Onko sinulla nälkä? Ei ole.

...hakee paremmin kontaktia muihin koiriin kuin ihmisiin, vaikkei kummankaan suhteen ole ongelmia.
...on rauhallisin pentumme tähän asti ja päässyt siksi erityisesti äidin suosioon.

....rakastaa läheisyyttä ja on äärettömän helppo saada nukahtamaan syliin rapsuteltavaksi!

...leikkii Hoinan kanssa nätisti, mutta siskon kanssa puolestaan rähinöi, eli dominanssiakin löytyy...
...on Hoinan tavoin pilkullinen etutassuista. Lisäksi Chhailla on kauneuspilkku kirsun vaalealla puolella.
...on sytyteltävä koira. Leluilla palkkaantumista saa opetella ja leikkiin innostaa ja rohkaista.

Karussa kiireessä

Minusta on aina ollut järkevää pitää koirilla nimilaattaa puhelinnumeroineen solkipannassa killumassa, mutta salaa olen miettinyt, että näinköhän niillä koskaan mitään tekee. Viime viikonloppuna olin ihan iloinen, että moinen löytyi Chhainankin kaulasta, sillä neiti kävi vähän tutkimassa lähiympäristöä omin nokkineen. 

Istuskellessani tyytyväisenä pöydän ääressä puhelimeni soi yhtäkkiä, ja vaikka en yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin, olin myös ihan iloinen, että sillä kertaa vastasin. Minulta kysyttiin, oliko minulla koira karussa, mihin minä hölmistyneenä ihmettelin, että ei kai, ja aloin samalla etsiä katseellani koiria sisältä. Joku ruskea kuulemma, aika pieni. Veikkasin Finaa, mutta puhelimessa ei vahvistettu tätä. Selvisi, että vanhempien tullessa kotiin mökiltä ja raahatessa tavaroita autosta sisälle pentu oli livahtanut ovesta ulos. Naapurista se onneksi löytyi, ja hekään eivät olleet vielä päivittäneet tietojaan meidän uudesta tulokkaastamme ja luulivat siksi koiran tulleen kauempaa. Luojan kiitos he olivat pihalla!

Illat ovat yhä olleet melkoista hulinaa, kun treenejä on melkein joka illalle, ja kun niitä ei ole, olen vain maannut rikkipoikkipuhki sohvalla. Lisäksi minulla on vielä yksi ruotsin kurssi kesken, kun opettaja sai minut maaniteltua suorittamaan sen loppuun asti kuukauden lisäajan avulla, vaikka olisin halunnut jättää kurssin kesken pääsykoekiireiden tieltä. Chhainkaan kanssa ei olla mitään systemaattista pentutreenaamista aloitettu, mitä nyt käyty tekemässä mutkaputkea ja takaakiertoja pentuagilityssä ja opeteltu istumaan, odottamaan, menemään maahan ja antamaan tassun käskystä. Leikkiä olen yrittänyt sen kanssa, kun penne niin hennosti minun kanssani leikkii, vaikka muiden koirien kanssa niin koirat kuin lelutkin saavat melkoista ääntä ja kyytiä. Kuolleelle ja liikkuvalle lelulle se juoksee kyllä, mutta siihen se jääkin, ja vetoleikeissä olen antanut voittaa heti, jos likka vähänkään yrittää pitää kiinni ja houkutella sitten toiseen, mutta en voi väittää pennun innostuvan riehumaan yritysteni aikana. Palkkana toimivat siis toistaiseksi paremmin makupalat. Tänään löysin kylläkin kotoa lelun, josta Chhaina innostui oikein kunnolla, joten koitan siirtää samaa leikkimistä myös treenikentälle ensi viikolla.

Mökillä ennätimme onneksi viime lauantaina piipahtaa koko lauman voimin. Hoinalla oli vielä tuoreessa muistissa, millaisia uimahyppyjä frisbeen perään voi tehdä, ja Chhainakin laitettiin pariin otteeseen uimaan - ja kerran se peruutti itse vahingossa liian pitkälle laiturilla ja humahti veteen. Eihän tuo nyt ensi kosketuksella vedestä erityisemmin pitänyt mutta ei kyllä pahemmin traumatisoitunutkaan. Paremmalta Chhain kanssa näyttää kuin Hoinan kanssa aikoinaan. Hoinahan suorastaan kammosi minua ja uimakouluani, mutta vesipeto saatiin siitäkin.

Blogiin on aina inhottavaa kirjoitella, jos ei ole päivittää samalla uusia kuvia - mitä minulla ei tosiaan ole. Kaiken kiireen keskellä olen laiskasti tyytynyt kamerakuviin ja Instagram-tilini päivittelyyn, joten laadukkaammat pikkupentuajan kuvat voi tylysti laskea yhden käden sormilla. Josko tästä ilmatkin taas vähitellen paranisivat, sillä alkaisi olla jo ihan aikapaineenkin takia korkea aika kaivella kameraa pitkästä aikaa esiin... Ja kaipa näillä säillä voisi aloittaa myös jonkinlaista asentotreeniä kontaktiboksilla. Onneksi Chhainan suhteen ei ole mikään kiire treenailla yhtään mitään muuta kuin kivana seurakoirana olemista. :)