sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Loppuvuoden tiliote

Hyvää vanhaa vuotta! Moni varmaan huomasi, että meidän joulukalenterimme meni hieman mönkään. Päätin siis poistaa koko höskän rumentamasta blogia keskeneräisyydellään. Lomalle lähtiessäni menin nimittäin hukkaamaan mysteerin kirjainkoodit ja ratkaisun, joten eipä siinä ollut mitään tehtävissä sen jälkeen, kun olin jokaisen pussin ja nyssäkän kääntänyt nurinniskoin. Olisi ehkä tietenkin ollut fiksua raapustaa ratkaisu jonnekin muualle kuin vanhan ruokaostoskuitin taakse, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. En tiedä, jaksanko ryhtyä joulukalenteriin tässä muodossa enää ikinä. Murr.


Helloooo! Anyone home?

Ei löydy täältäkään!


Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua sillä välin, kun kesken jäänyt joulukalenteri piti huolta päivitystahdista. Hoinan terveystulokset tulivat Kennelliitosta - kaikki muuttumattomina - ja ne voi lukea Koirat-sivulta. Lisäksi kävimme uudemman kerran fysioterapeutilla, joka antoi meille lisää jumppaohjeita ja luvan palata vuodenvaihteen jälkeen vähitellen agilityyn - joskin matalammilla rimoilla. Lisäksi olemme treenailleet pienimuotoisesti tunnistusnoutoa ja kaukoja ihan vain koiran aktoivoimiseksi, sillä meillä ei ole mikään kiire avoimeen luokkaan. Kaikista liikkeistä olisi jo mahdollisuus vähintään arvosanaan seitsemän, mutta haluan vahvistaa piilopaikkamakuuta ja kaukokäskyjä sekä saada jonkun ulkopuolisen kommenttia luoksetulon pysäytyksestä ennen ajatustakaan koeilmoittautumisesta.

Mitä minuun itseeni tulee, olen pitkälti nauttinut vain ihanasta lomasta ja loppuvuoden positiivisista tenttituloksista. Lisäksi olen ollut pitkästä aikaa töissäkin ja menen vielä uuden vuoden jälkeen reiluksi viikoksi lisää, kunnes laumamme pääpaino keikahtaa taas Turkuun. Minulla on muuten meneillään hirmuinen hyvinvointi-innostus: ostin esimerkiksi joululahjaksi saamillani lahjakorteilla uudet treenivaatteet ja agilitykengät, jotka polttelevat jo kovasti ensikokeiluun. Lisäksi olen pitkästä aikaa nautiskellut hyvällä omallatunnolla useammasta ihanasta lifstyle-lehdestä sohvannurkassa glögiä siemaillen. Lumeton talvi ei ole haitannut minua yhtään, vaikka laskettelemaan olisi tietysti ollut mukava päästä tässä välipäivinä. Kyllä se talvi sieltä kuitenkin vielä tulee, se on varma.


Koiraharrastuksissa meillä oli tälle vuodelle vain yksi kunnon tavoite: päästä Finan kanssa SM-kisoihin agilityssä. Siihen ylsimme ja vielä pidemmällekin, kun teimme karsintaradalla vielä aikaan ehtineen nollatuloksen ja pääsimme finaaliradalle. Sielläkin vedimme kaatosateessa upean radan, jolla vain putki-A-erottelu koitui hylyksemme.



Kuva © Jukka Pätynen


Hoinan suhteen en muista asettaneeni mitään kiinteitä tavoitteita tälle vuodelle, mutta saimmepahan me alokasluokasta ykkösen, olemme jo hyvällä mallilla avoimen suhteen ja vähintään alussa osassa ylempienkin luokkien liikkeistä. Agilityssä möllikisoissa käynti olisi ensi vuonna ihan mukavaa, mutta varsinaisen kisauran suhteen en elättele suurempia toiveita. Hoina on vielä kovin kesken, sillä se ei osaa säädellä hurjaa vauhtiaan eri tilanteisiin sopivaksi ja estevarmuudessakin uupuu vielä. Tokossa nousemme kuitenkin ensi vuonna voittajaan, eikä ykkösen saaminen sieltäkään olisi paha juttu, vaikkakaan en siihen pyri. Hoina on vielä tietyllä tavalla häiriöherkkä ja vaatisi ihan jo pelkästään malttia kaikkeen tekemiseensä. Vaikka osaisimme kaikki liikkeet, olemme pulassa, kun koira on vietävä ylemmissä luokissa vapaana kehään. Näen Hoinan jo sieluni silmin lähtökuopissa liikkurin osoittamalla paikalla, kun minä vielä availen kehän ulkopuolella sen hihnan lukkoa.


Minulle uusi vuosi ei ole koskaan merkinnyt millään lailla uutta alkua, mutta tänä vuonna odotan vuoden vaihtumista joka tapauksessa innolla. Paitsi että meillä on suunnitelmissa hauska ilta nelistään ystäviemme Josefinan ja Barunin kanssa pelaillen, herkutellen ja keskiyön ilotulituksia ihaillen, odotan jo innolla takaisin agilityyn pääsyä ja loppiaisviikonlopun reissua Miikulle, mikä sekin tietää treenaamista. Vain yhteishaun lähstyminen nakuttaa takaraivossa kuin tikittävä aikapommi ja vaatii ajoittain miettimään hetkessä elämisen riemulta tulevaa. En kuitenkaan aio antaa sille periksi ainakaan niin kauan kuin olen lomalla! Ihanaa loppulomaa ja uutta vuotta kaikille! :)


Happy New Year 2012!

torstai 5. joulukuuta 2013

Hoinan luonteenpiirteet: leikkisyys

Alkaneen joululoman kunniaksi ajattelin kirjoittaa ihan kunnolla enkä vain julkaista joulukalenterin luukkuja. Tajusin nimittäin, etten ole koskaan oikein kirjoittanut Hoinan luonteesta, kun ei Koirat-sivullakaan enää nykyään ole kuin tärkeimmät tiedot. Hoinis on kuitenkin myös värikkäin koirapersoona, jonka olen koskaan tavannut. Se on niin monenlainen. Ajattelin ensin kirjoittaa kaikista Hoinan luonteenpiirteistä yhdessä postauksessa, mutta jo yksin leikkimisestä tuli niin pitkä sepustus, että muut ominaisuudet jääköön myöhemmäksi!




Ensinnäkään en ole koskaan nähnyt koiraa, joka leikkii niin paljon kuin Hoina. Jo seitsenviikkoisena - ennen kuin pysyi edes kunnolla pystyssä - se peuhasi lelujen kanssa itsekseen, eikä tässä tavassa näy mitään hiipumisen merkkejä vielä puolitoistavuotiaanakaan. En kyllä haluaisikaan! Hoina ei pentunakaan tuhonnut mitään juuri siksi, että se osasi pitää itsensä kiireisenä lelujen kanssa. Sille ominaisin leikki on ottaa jonkin pitkähkön lelun päästä kiinni, pyöriä ympyrää ja paukuttaa lelulla lattiaa. Siihen karuselliin ei helposti pääsekään väliin - etenkään, jos lelu on narupallo ja Hoina pitää narunpäästä kiinni. Silloin lelun säteelle mentäessä joutuu itse vaaravyöhykkeelle, kun koira moukaroi menemään!


All sober this May Day...NOT! Almost there Got it!

Hoinun maailma on ollut täynnä leikkien mahdollisuuksia jo pienestä pitäen.


Toinen Hoinan bravuuri on selällään kelliminen ja lelun kanssa jumppaaminen tassuilla. Joskus selällään puolelta toiselle kiemurtelu on Hoin mielestä mukavaa kyllä ihan ilman leluakin. Lisäksi Hoina osaa heitellä lelua itselleen, oli se sitten selällään tai jaloillaan. Se ottaa, riuhtaisee ja heittää lelun menemään ja etenkin selällä ollessaan sitten silmät pullollaan säpsähtelee kuin paniikissa lelua etsien. Se vasta on näky!




Hoin ehdoton lempilelu on kuitenkin sen oma nahkahihna, jonka saadessaan se vain juoksee pitkin peltoja ja raahaa hihnaa mukanaan. Tällä viikolla olen kuitenkin oppinut, että leikkien maailma voi ainakin Hoinan kohdalla muuttua yhä merkillisemmäksi päivä päivältä. Likka on nimittäin keksinyt, että vielä hauskempaa on leikkiä fleksillä niin, että minä talutan koiraa ja koira on kiinni aivan normaalisti pannastaan, mutta sitten se nappaa kiinni fleksin paksummasta osasta läheltä lukkopäätä ja juoksee pitkin ja poikin äristen ja muristen. Tätä se saa tietysti tehdä vain luvalla eikä koska tahansa. Välillä se juoksee ihan kiinni minuun antaen fleksin kelautua kokonaan sisään ja lähtee sitten taas vetämään hihnaa ulos kelasta. Varmaan siitä kelan vastustuksesta tulee juuri sellainen sopiva härnäysefekti. Eilen se taas keksi alkaa juosta samalla tavalla fleksin päästä kiinni pitäen minun ympäri. Nostin vain käteni pääni yläpuolelle, jotta naru ei kietoutuisi ympärilleni ja nauroin, kun koira veti parikymmentä kierrosta ympärilläni kuin napakelkka. Välillä minä kyllä mietin, että on tuolla koirallani vaan melko pimeä ullakko-osasto. No, ainakin siellä on bileet käynnissä vuorokauden ympäri.


Physiotherapy the only therapy I need? Iiiiii'm craaaaaazyyyy!


Haha, nyt minun on melkein vaikeaa uskoa itseäni: Hoinan leikkiminenhän on 90% sen koko luonteesta - ihan siksi, että se leikkii kaiken sen ajan, kun se ei makaa kanttuvei ruokapöydän alla, ketarat pitkin seiniä ja silmät auki mutta kääntyneinä tuijottamaan pään sisäpuolta. Hyvä esimerkki tästä on se, että kun aamulla osoitan heräämisen merkkejä, Hoina tulee moikkaamaan sängyn laidalle ja ryntää sitten heti hakemaan jonkin leikkikapistuksen. Kun kutsun sitä, se vilkaisee minuun ja alkaa sitten katseellaan etsiä sopivaa tuliaista, ennen kuin tulee luokseni. Ulkona silloin kun se ei leiki hihnalla, se juoksee tuhatta ja sataa, jahtaa maanalaisia myyriä niiden tunnelin päästä toiseen tai touhailee muuten omiaan.


My summer was all about... My summer was all about...


Vaikka annan ehkä kirjoituksessani ymmärtää, että Hoina leikkii koko ajan, asia ei kuitenkaan ole näin. Koira nimittäin nukkuu tai joka tapauksessa lojuu jossakin huilimassa melkein kolme neljäsosaa päivästä. Meillä ei siis asu yliaktiivista koiraa, joka ei osaa rauhoittua - ei sinne päinkään! Kotona Hoina on hiljainen kuin huopatossu ja säyseä kuin lammas eikä seuraa meitä omistajia minnekään. Välillä sen yli saa keittiössäkin kävellä, kun se laiskottelee silmät auki kyljellään täysmittaisena levynä eikä vain vaivaudu välittämään hälinästä. Pikemminkin Hoina vaan leikkii kaiken sen ajan, kun se sitten on aktiivinen. Jos ja kun me ihmiset emme sen kanssa leiki täällä sisällä, se tyytyy leikkimään itsekseen ja nauttii olostaan ihan täysillä. Ei siinä voi itsekään kuin hymyillä ja katsella toisen iloa. Toivon todella, ettei Hoina koskaan opikaan pois tavastaan, koska leikkiminen vaan on melkein koko sen persoonallisuus!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Jouluintoilua



Wau! Luulin olevani joulujärjestelyissä myöhässä aikaisempiin vuosiin verraten, mutta tänä viikonloppuna olenkin vahingossa kirinyt kaiken kiinni, ja uskon, että olen silti aikaisemmin liikenteessä kuin kukaan muu. Minusta joulua on vaan niin mukavaa tehdä hyvissä ajoin, koska jokainen tietää, miten nopeasti se varsinainen juhla on sitten ohi.




Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut tai tehnyt mitään sisustukseen liittyvää, joten vieroitusoireet kasvoivat ylitsepääsemättömän suuriksi. Samalla kun koristelin kotia joulua varten, innostuin vähän muuttelemaan järjestystä huushollissamme, ja nyt meillä on ikään kuin erillinen pieni olohuonekin! Halusin kokeilla, tekeekö sohva tilanjakajana keittiö-olohuoneesta ahtaan, mutta ihan tyytyväisiä olemme kumpikin lopputulokseen. Tuonne nurkkaan, pienten, ruskeiden lipastojen päälle olisi tarkoitus vihdoin tuoda televisio ja kenties Wii:kin kotoa, sillä en ole nähnyt kenekään pelaavan sillä siellä. Lisäksi tällaisella järjestelyllä Hoinan petikin mahtuu muuallekin kuin ruokapöydän alle, mutta silti likka vaan hakeutuu sinne - kovalle lattialle nukkumaan.




Toivottavasti tätä merkintää ei lue - ainakaan näin pitkälle - kukaan jouluvihainen, sillä nyt viimeistään joltakulta sellaiselta palaisi käämi: eiliseltä Ideaparkin-reissulta löysin vieläpä kaikki loput joululahjat, eli nyt voimme aivan rauhassa nautiskella joulun odotuksesta heti joulukuun alusta alkaen. En ymmärrä, miten joulun tulosta voi ylipäätään ottaa stressiä, kun lahjojakin on aikaa miettiä 365 päivää! Tämä tyttö istui eilen puoleen yöhön tonttujen apulaisena paketoimassa kaikkea ihanaa kääreisiin. Ainoastaan kuusipuu enää puuttuu, kun en tajunnut ottaa sitä - monivuotista muovikuustamme - mukaani viikko sitten Helsingin kämpässä käydessäni. Puunkin aion kyllä vaikka väkisin vielä saada parvekkeelle loistamaan valoineen ja muine koristeineen ennen loman alkua! Nyt minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ripustaa kuusenkoristeet seinälle, ja niinpä sohvannurkasta tuli pieni tähtitaivas. :) Mitenkäs muilla jouluvalmistelut edistyvät vai oletteko aloittaneetkaan? Eihän vaan kukaan ole ottanut mitään stressiä asiasta, sillä paniikki ei todellakaan kuulu joulunaikaan!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Tokotentteilyä

Ah, ihana viikonloppu! Pari viime viikkoa ovat olleet kamalan kiireisiä yliopiston osalta, mikä on verottanut aikaa myös Hoinan kanssa oleilulta ja tänne blogiinkin kirjoittelulta. Syksyn projektien deadlinet alkavat kuitenkin olla ohitse, ja minulla alkoi juuri ensimmäinen sellainen viikonloppu, jolloin minun ei tarvitse tehdä koulun eteen mitään. Heti perään seuraa kuitenkin huonompi uutinen: kevään myötä saan sanoa hyvästit perjantaivapaille. On siis nautittava vielä, kun voi!


Iiiiii'm craaaaaazyyyy!


Tuskinpa kukaan on huomannut, mutta päivittelin alkuviikosta koirien sivua Hoinan tulosten osalta. Me kävimme nimittäin viikko sitten Hoinan kanssa Salossa tokokokeessa, josta kotiinviemisiksi lähti kuin lähtikin ykköstulos. :) Olen sanonut alusta asti, että meillä ei ole harrastuksissa mikään kiire kisakentille, enkä ole varma, saanko Hoinaa esimerkiksi ensi vuoden puolella vielä kisakuntoon agilitypuolella. Tokossa meillä on kuitenkin pitkään ollut kaikki muu alokasluokan sisältö hallussa kaunista seuraamista lukuunottamatta, joten päätin pari kuukautta sitten, ettemme jää odottamaan seuraamisen parantumista ja vain sen takia venyttää kokeisiin menoa. Tämän vuoden aikana on nimittäin käynyt harvinaisen selväksi, ettei tuota seuraamista ihan hetkessä saa kuntoon ja että siitä tuskin koskaan saa kympin arvoista. Ei koiran tarvitse minusta olla priimaa kokeisiin mentäessä - riittää, että se osaa liikkeet ja on muuten koevalmis. Henkilökohtaisesti minusta on mukavampi mennä koiran kanssa kokeeseen, kun sinne ei tarvitse lähteä hakemaan varmaa kunniapalkintoa. Silloin onnistumiset tuntuvat paremmilta eikä toistaalta epäonnistuminen ole karvas pettymys. Vaikka tiedän, että moni varmaan ajattelee, mitä ihmettä me teimme tokokokeessa koiran seuraamisen ollessa aivan ala-arvoista, olen ylpeä Hoinasta, sillä en pelkää näyttää akilleen kantapäätämme ja tiesin kuitenkin koko ajan, että ykköstulos olisi aivan mahdollinen.

Valitettavasti olen kuitenkin kuullut, että Hoinan seuraamisasento on johtanut osaltaan juuri siihen, mitä pelkäsinkin ja mitä olen yrittänyt treeniblogissa videoinnilla sekä ongelman seuraamisella ja analysoinnilla ennaltaehkäistä. Jossakin kiertävän jutun mukaan hakatun näköinen asento johtuisi nimenomaan siitä, että olen tehnyt koiralleni jotakin. Tervetuloa vaan seuraamaan treeniblogiamme, tutustumaan treeneihimme ja kertomaan vinkkejä, jos Hoinan työasento niin puhuttaa. Parilla kouluttajallakin on huuli pyöristynyt, kun on nähnyt, millaiseksi kumarakoneeksi Hoina muuttuu kaikessa työssä, oli kyse sitten agilitystä, jumppapalloilusta tai tokosta. Koira oli sellainen jo ensimmäisissä pentuleikkitreeneissään kymmenviikkoisena: vaani, kyyristeli ja halusi tehdä kaiken oikein. Silloin se tosin kavahti pientäkin "oho":a ja kirmasi minusta neljän metrin päähän suostumatta hetkeen tulemaan takaisin. Siitä ei onneksi ole jäänteitä jäljellä kuin se perfektionistiolemus. Jos Hoina huomaa, että jokin ei riitä tai ei ola tarpeeksi hyvä, se ei lamaannu, mutta siitä näkee, että se ottaa hieman painetta. Siksi seuraamisestakin on varmaan tullut meille niin kova kierre.


Emme aio hakea alokasluokasta koulutustunnusta paitsi välttääksemme suurimmat riskit paikallamakuun pilaantumisen takia myös seuraamisten takia. Koska alokasluokassa on kaksi seuraamista, halusin siitä pian eroon, jotta - mikäli saan tehtyä Hoinan seuraamiselle jotakin - seuraamista ei kulutettaisi takaisin surkeaksi pitkäveteisyydellä ja kokeessa toistumisella. Nyt muita avoimen luokan liikkeitä vahvistaessani voin siis jatkaa seuraamisen treenaamista ilman, että minun tarvitsee pelätä koiran puutuvan siihen joka tapauksessa kokeessa. Avoimesta koulutustunnusta voin jo harkita, mutta jos murramme tunnistusnoudon lukon ennen sitä, saatamme myös painella suoraan voittajaan. Seuraavaan kokeeseen ei ole mikään kiire, mutta koska avoimen luokan liikkeistä muutama on jo kisavalmis eikä mikään ole täysin alkeissa, oletan ja toivon pääsevämme treenaamaan voittajan liikkeitä viimeistään ensi kesänä. :) Kevään aikana olisi siis tarkoitus "tenttiä" avoin luokka mallikkaasti!


Catch me if you can! Mona Lisa


Höh, olin aikeissa kirjoittaa tämän merkinnän Hoinan hassuista tavoista, mutta kuinkas kävikään. Se aihe jää siis ensi kertaan! Mukavaa viikonloppua kaikille!

torstai 21. marraskuuta 2013

Mysteerimuruja

Tällä kertaa luvassa on vain pikapostaus - niin kiirettä on pitänyt. Siis niin kiirettä, että on tällaisiakin ehtinyt väsäillä! Arvatkaapas, mitä alla olevassa kuvassa on valmistumassa! Vähintään yksi arvaus on pakko tehdä mielessään, ennen kuin saa jatkaa eteenpäin. :) Jahka olet arvannut, rullaa alemmas, mutta hitaasti. Luvassa on vihjeitä!




Viiden pisteen vihje: kuvassa on paperia.
Neljän pisteen vihje: paperi on tahallaan rypytetty.
Kolmen pisteen vihje: paperilipuskoita oli yhteensä kaksitoista.
Kahden pisteen vihje: puuha liittyy jouluun.
Yhden pisteen vihje: seuraavaksi käytettiin kynää ja juuttinarua!

Montako pistettä pärähti?





En todellakaan ole mikään Tauno Taiteilija, mutta tänään aivoissani tapahtui jotakin. Surffailtuani sisustusblogeissa ja -putiikkien nettisivuilla koko ruotsin kielioppitunnin, bussimatkan kotiin ja vielä ensimmäisen tunnin kotonakin, sain inspiraation idun, ja ryhdyin samantien tuumasta toimeen. Männäviikon Vain elämää -jaksoa katsellessa paperitollojen ruttaaminen oli ihan rentouttavaa kouluviikon jälkeen, eikä lopputuloskaan ole hullumpi! Making of -osiosta voidaankin sitten hyssytellä, sillä eihän kaikkien tarvitse tietää, että näin vaativa työ vaati yksien housujen repeämisen haaroista... Nyt vain joulua itseään odottelemaan. :)

torstai 7. marraskuuta 2013

Ei kahta ilman kolmatta!



Aina silloin tällöin mieleeni nopeasti pulpahtaneen ja aina myös yhtä äkkiä unohtuneen idean toteuttamiseen ei lopulta mennyt kuin kaksi iltaa. Siihen vaadittiin vain yksi keskustelu päivällispöydän ääressä ja innostuksen sysäys. Nyt meillä on myös ruokablogi!

Älkää kuitenkaan heti karatko, sillä vaikka itsekin olen sitä mieltä, että ruoka- ja reseptiblogit ovat kuolettavan tylsiä, tämän vilkaisemista suosittelen silti. Kyseessä ei siis ole vain minun vaan myös nepalilaisen poikaystäväni - nykyisin avomieheni - blogi, jossa tulemme kumpikin jakamaan omia ja yhteisiä reseptejämme - vieläpä sekä suomeksi että englanniksi, kun kerran tuttuja löytyy kummallakin kielellä! :)

Minulta on varsinkin kuluvan syksyn aikana kysytty useaan kertaan reseptiä johonkin tekemäämme ruokaan - useimmiten kuitenkin avomieheni keitoksiin niiden eksoottisuuden takia. Me kumpikin rakastamme ruuanlaittoa, mutta tekemämme ruuat ovat hyvin erilaisia. Pääpaino kummallakin on kuitenkin kasvis- ja kalaruuissa, joihin minäkin olen ottanut vaikutteita aasialaisesta keittiöstä. Jos moinen sapuska siis yhtään herättelee makuhermoja, liittykää ihmeessä seuraajiksi! Tässä vaiheessa ainoa reseptimme (jei, ja se on minun ikioma improvisaationi!) opastaa haukifileen ja paistovihannesten valmistuksessa, mutta koska meillä on täällä Hapsutassu.comin puolella jo ennestään ihana lukijakaarti, voin paljastaa teille seuraavan aiheen: nimittäin opiskelijabudjettiin sopivat sushit! :) Olemme itsekin opiskelijoita, joten vaikka ateriamme monen näkkileipä- ja nuudeliruokavalion rinnalla saattavat kuulostaa hulppeilta, annan ohessa aina vinkkejä siitä, miten "hienompaakin" ruokaa voi tehdä halvemmalla. Tervetuloa! :-)

http://lovecurryandotherspices.blogspot.fi


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Perhesiteitä

Kun tässä taannoin marmatin blogiepätoivoani, sain eräältä lukijalta ehdotuksen, että kirjoittaisin siitä, miten meillä koirat ovat tulleet toimeen keskenään. Ensin ajattelin, etten saisi aiheesta kokonaista kirjoitusta kasaan, mutta odotahan - ehkä sittenkin. Mietin vain, miten kaukaa aloittaisin. Taidan aloittaa aika kaukaa - jo siitäkin syystä, että kaikki eivät ehkä ole lukeneet kuulumisiamme siitä saakka, kun kotisivujeni nimi oli My Lovely Pets ja niiden ainoassa roolissa oli maailman oudoin kissa - siitä kun kopioin jonkun toisen kymmenvuotiaan MySpace-sivulta pari animaatiota (jotka eivät tasan olleet hänenkään tekemiään), sain häneltä vihaisen viestin ja pelkäsin poliisien tulevan yöllä hakemaan minut pois kotoa. Kauheaa, nyt repesin kyllä itselleni aika totaalisesti! :D




Aloitan siis aivan koiranomistajuuteni alusta. Ensinnäkin Sara ei olisi koskaan tullut meille, jos se olisi tullut toimeen puolisiskonsa kanssa. Sen edellinen omistaja ja nykyinen ystäväni joutui aikanaan tekemään suuren päätöksen ja luopumaan nuoresta koirastaan. Parin vuoden päästä siitä nelivuotias Sara muutti meille. Vuoden päästä tästä meille muutti myös Saran lapsi Fina. Äiti ja tytär eivät koskaan tapelleet, paitsi silloin, kun Sara keräsi itselleen perheen muidenkin koirien luut. Ne olivat kuten äiti ja tytär tapaavat olla, yleensä lähekkäin mutta välillä myös aivan itsekseen. Fina eli elämänsä viisi ensimmäistä vuotta aina Sara-äidin seurassa. Siksi äidin poismeno viime jouluaattona oli Finskille kova paikka ja Fina potee silloin tällöin eroahdistusta täysin yksin jäädessään.




Rilla sekoitti pakkaa hassusti tullessaan meille loppuvuodesta 2008. Vaikka Saran suhteen olimme jännittäneet paljon sen taustan vuoksi, mummo hyväksyi pienen BC:n kainaloonsa nukkumaan jo ensimmäisellä viikolla. Vasta vuoden ikäinen Fina sai olla Rillan mielestä väsymätön leikkitäti ja useimmiten -kalukin. Rillaa etsiskellessäni vastaan tuli myös sellaisia kasvattajia, jotka eivät halunneet antaa pentua kotiin, jossa oli ennestään niinkin nuori koira kuin Fina oli. Kaksi cavalieria eivät kuitenkaan välittäneet tuon taivaallista - jos ei pientä ähinää ja puhinaa lasketa - siinäkään vaiheessa, kun puolet isompi, täysikokoinen bordercollie kävi häikäilemättömästi niiden päälle nojatuoliin makaamaan. Siinä ne notkuivat kaikki kolme kuin cheerleaderit pyramidissaan.




Sitten Rillan sairaus alkoi oireilla - mitä me emme tietenkään siinä vaiheessa vielä ymmärtäneet tulkita oikein. Vaikka Rilla oli heti alkuun kohonnut luonnollisesti ilman mitään kahinoita Finan yläpuolelle laumahierarkiassa, yhtäkkiä tappelut sen ja Finan välillä olivat arkipäivää. Saralle Rilla ei koskaan uskaltanut sanoa yhtäkään poikittaista sanaa vaan nuoli tämän hampaatkin luimistellen ja palvoen ja leikki tämän kanssa villiä hippaa ulkona. Sen sijaan Finaa kohtaan jäykistelystä seurasi hullu hyökkäys ja tapporavistukset, yritit sitten mennä väliin ennen iskua tai et.

Ihme kyllä Finaa ei tarvinnut koskaan paikkailla. Rilla oli yhteenotoissa poikkeuksetta hyökkääjä - Fina ei edes provosoinut. Rilla lähti tietysti aina karvat pöllyten ja lentäen vessaan jäähylle. Ei minulle tullut mieleenkään miettiä, että sillä hullunkiilto silmissä purevalla koiralla saattoi olla jokin paikka kipeänä. Pidimme nuoria erillään ja mietimme, miten jatkamme eteenpäin, kun tappelut yhtäkkiä lakkasivat. Koirakasat nojatuolissa tekivät comebackin, ja olimme taas yhtä iloista laumaa. Välissä Rilla sai diagnoosinsa ja sitten aggressiivisuus palasi. Silmät aukesivat. Ei Rilla vihannutkaan Finaa.




Moni jo tietääkin, että tuon viimeisen havainnon jälkeen Rilla ei kauan elänyt. Sen jäljiltä, mitä Rillan kanssa tapahtui, Fina kuitenkin oppi pitämään puoliaan ja saattoi jopa hyökätä puolustamaan luutaan, kun Sara yritti tottuneesti poimia sen suoraan toisen suusta pois. Jollakin kieroutuneella tavalla olen asiasta hyvilläni. Nössöön, elämän lujaa päätä potkimaan koiraan tuli sisua.

Parin vuoden päästä taloon asteli viimeisin sisäänmuuttaja, Hoina. Tähän tarinan voisi oikeastaan lopettaakin. Hoinalla ei ole ollut Saran tai Finan aseman suhteen nokankoputtamista missään vaiheessa. Pikemminkin Saran kuoleman jälkeen Hoinasta tuli Finalle eräänlainen keinoemo. Hoina ja Fina piittaavat toisistaan todella vähän - kumpikin elelee tahollaan vaikka samassa tilassa olisivatkin. Jonkinlainen tukiside niiden välillä kuitenkin täytyy olla. Tiedättehän, sellainen kun kaksi toisistaan piittaamatonta käpertyy yön pimeinä tunteina samalle pedille niin, että peput koskevat toisiinsa. Tai sellainen kun tylsänä päivänä kumpikin luikertelee selällään samalla matolla ja koirat päätyvät puolivahingossa halailuun, jonka päätteeksi toinen pesee toisen naaman. Arvaatteko, kuka on se, joka toisen iltapesuista huolehtii?