Perhesiteitä

Kun tässä taannoin marmatin blogiepätoivoani, sain eräältä lukijalta ehdotuksen, että kirjoittaisin siitä, miten meillä koirat ovat tulleet toimeen keskenään. Ensin ajattelin, etten saisi aiheesta kokonaista kirjoitusta kasaan, mutta odotahan - ehkä sittenkin. Mietin vain, miten kaukaa aloittaisin. Taidan aloittaa aika kaukaa - jo siitäkin syystä, että kaikki eivät ehkä ole lukeneet kuulumisiamme siitä saakka, kun kotisivujeni nimi oli My Lovely Pets ja niiden ainoassa roolissa oli maailman oudoin kissa - siitä kun kopioin jonkun toisen kymmenvuotiaan MySpace-sivulta pari animaatiota (jotka eivät tasan olleet hänenkään tekemiään), sain häneltä vihaisen viestin ja pelkäsin poliisien tulevan yöllä hakemaan minut pois kotoa. Kauheaa, nyt repesin kyllä itselleni aika totaalisesti! :D

Aloitan siis aivan koiranomistajuuteni alusta. Ensinnäkin Sara ei olisi koskaan tullut meille, jos se olisi tullut toimeen puolisiskonsa kanssa. Sen edellinen omistaja ja nykyinen ystäväni joutui aikanaan tekemään suuren päätöksen ja luopumaan nuoresta koirastaan. Parin vuoden päästä siitä nelivuotias Sara muutti meille. Vuoden päästä tästä meille muutti myös Saran lapsi Fina. Äiti ja tytär eivät koskaan tapelleet, paitsi silloin, kun Sara keräsi itselleen perheen muidenkin koirien luut. Ne olivat kuten äiti ja tytär tapaavat olla, yleensä lähekkäin mutta välillä myös aivan itsekseen. Fina eli elämänsä viisi ensimmäistä vuotta aina Sara-äidin seurassa. Siksi äidin poismeno viime jouluaattona oli Finskille kova paikka ja Fina potee silloin tällöin eroahdistusta täysin yksin jäädessään.

Rilla sekoitti pakkaa hassusti tullessaan meille loppuvuodesta 2008. Vaikka Saran suhteen olimme jännittäneet paljon sen taustan vuoksi, mummo hyväksyi pienen BC:n kainaloonsa nukkumaan jo ensimmäisellä viikolla. Vasta vuoden ikäinen Fina sai olla Rillan mielestä väsymätön leikkitäti ja useimmiten -kalukin. Rillaa etsiskellessäni vastaan tuli myös sellaisia kasvattajia, jotka eivät halunneet antaa pentua kotiin, jossa oli ennestään niinkin nuori koira kuin Fina oli. Kaksi cavalieria eivät kuitenkaan välittäneet tuon taivaallista - jos ei pientä ähinää ja puhinaa lasketa - siinäkään vaiheessa, kun puolet isompi, täysikokoinen bordercollie kävi häikäilemättömästi niiden päälle nojatuoliin makaamaan. Siinä ne notkuivat kaikki kolme kuin cheerleaderit pyramidissaan.

Sitten Rillan sairaus alkoi oireilla - mitä me emme tietenkään siinä vaiheessa vielä ymmärtäneet tulkita oikein. Vaikka Rilla oli heti alkuun kohonnut luonnollisesti ilman mitään kahinoita Finan yläpuolelle laumahierarkiassa, yhtäkkiä tappelut sen ja Finan välillä olivat arkipäivää. Saralle Rilla ei koskaan uskaltanut sanoa yhtäkään poikittaista sanaa vaan nuoli tämän hampaatkin luimistellen ja palvoen ja leikki tämän kanssa villiä hippaa ulkona. Sen sijaan Finaa kohtaan jäykistelystä seurasi hullu hyökkäys ja tapporavistukset, yritit sitten mennä väliin ennen iskua tai et.

Ihme kyllä Finaa ei tarvinnut koskaan paikkailla. Rilla oli yhteenotoissa poikkeuksetta hyökkääjä - Fina ei edes provosoinut. Rilla lähti tietysti aina karvat pöllyten ja lentäen vessaan jäähylle. Ei minulle tullut mieleenkään miettiä, että sillä hullunkiilto silmissä purevalla koiralla saattoi olla jokin paikka kipeänä. Pidimme nuoria erillään ja mietimme, miten jatkamme eteenpäin, kun tappelut yhtäkkiä lakkasivat. Koirakasat nojatuolissa tekivät comebackin, ja olimme taas yhtä iloista laumaa. Välissä Rilla sai diagnoosinsa ja sitten aggressiivisuus palasi. Silmät aukesivat. Ei Rilla vihannutkaan Finaa.

Moni jo tietääkin, että tuon viimeisen havainnon jälkeen Rilla ei kauan elänyt. Sen jäljiltä, mitä Rillan kanssa tapahtui, Fina kuitenkin oppi pitämään puoliaan ja saattoi jopa hyökätä puolustamaan luutaan, kun Sara yritti tottuneesti poimia sen suoraan toisen suusta pois. Jollakin kieroutuneella tavalla olen asiasta hyvilläni. Nössöön, elämän lujaa päätä potkimaan koiraan tuli sisua.

Parin vuoden päästä taloon asteli viimeisin sisäänmuuttaja, Hoina. Tähän tarinan voisi oikeastaan lopettaakin. Hoinalla ei ole ollut Saran tai Finan aseman suhteen nokankoputtamista missään vaiheessa. Pikemminkin Saran kuoleman jälkeen Hoinasta tuli Finalle eräänlainen keinoemo. Hoina ja Fina piittaavat toisistaan todella vähän - kumpikin elelee tahollaan vaikka samassa tilassa olisivatkin. Jonkinlainen tukiside niiden välillä kuitenkin täytyy olla. Tiedättehän, sellainen kun kaksi toisistaan piittaamatonta käpertyy yön pimeinä tunteina samalle pedille niin, että peput koskevat toisiinsa. Tai sellainen kun tylsänä päivänä kumpikin luikertelee selällään samalla matolla ja koirat päätyvät puolivahingossa halailuun, jonka päätteeksi toinen pesee toisen naaman. Arvaatteko, kuka on se, joka toisen iltapesuista huolehtii?

Fiilistelyä

Viikonloppuna saa vihdoin heittää viikon kiireet eteisen perimmäiseen nurkkaan ja pölyjä pyyhkiessä vetäistä aikaiset aamut niiden mukana. Viikonloppuna fiilistellään upeaa syksyä ja saunotaan tervan tuoksussa, laitetaan muutama kynttilä palamaan ja pyöräytetään Philipsin sisään lempilevy soimaan. Elämä on laiffii ja syksy kaunis vuodenaika - myös täällä Turussa!

Terapian tarpeessa

Tiistaina kävin elämäni ensimmäistä kertaa eläinfysioterapeutin vastaanotolla. Tarkoitushan oli alunperin mennä tarkastuttamaan Hoina muuten vain ja hakea tuntumaa säännölliseen ennalta ehkäisevään kropan huoltoon, mutta kuten ehkä muistatte minun maininneen, Hoinalla löydettiin vahingossa oletettu nivelsidevamma muutama viikko sitten. Lähdimme siis fyssarikäynnille aivan oikean terapian tarpeessa.

Käynti oli todella mielenkiintoinen! Yllätyin siitä, miten pienessä roolissa terapian aikana sitä sai itse olla. Terapeutti otti nimittäin alkuun Hoinan kanssa muutamia harjoitteita, joiden avulla hän arvioi koiran kuntoa ja löysikin heti pari ongelmakohtaa. Pinnaharjoitteessa, jossa Hoinan piti astua noin 10 cm korkuisen riman yli jalka kerrallaan, huomasimme, että toiseen suuntaan Hoina mieluummin hyppäsi riman yli. Samaten kahdeksikon muodossa samaa harjoitetta käyttäessään terapeutti huomautti, että toiseen suuntaan kahdeksikon lenkki oli huomattavasti suurempi. Kun hän sitten alkoi käsitellä Hoinan kroppaa, se osoittautui yllättävän kipeäksi. Toiseen suuntaan kylki taipui vain yläosasta eli lantio oli selvästi jumissa, ja lisäksi lantion kohdalla likka rimpuili ja yritti keksiä kaikkea muuta tekemistä. Niinpä terapeutti otti hetkeksi laserin käyttöön ja jatkoi vasta sitten paikkojen availua.

Vastaanottoaikamme loppupuolella Hoina sai tehdä samoja harjoitteita lyhyesti vielä uudelleen, ja muutosta oli heti nähtävissä. Sain kotiin mukaan läjäpäin jumppaohjeita, ja kipaisinkin heti kotimatkalla Prisman kautta ostamassa jumppapallon. Huomenna käynnin jälkeinen lepotauko on sitten vihdoin ohi ja saamme aloittaa lihaskuntoharjoittelun pallolla. Lisäksi viikon päästä saan kotoa lainaan vielä äidin tasapainotyynyn, jotta saamme liikkeisiin vähän vaihtelua. Myös mäkiperuuttelua tulemme tekemään lähipellon pientareella - ja näistä kaikista kirjoittelen varmasti jatkossakin! Käteni oikein syyhyävät ja vaativat tarttumaan jumppapalloon heti huomenaamulla. Hyvä, että maltoin nämä pari päivää pysyä housuissani!

Oli todella mielenkiintoista nähdä eläinfysioterapeutin toimintaa, ja täytyy myöntää, että kiinnostukseni ammattia kohtaan kasvoi entisestään - ja sen myötä tietysti epätietoisuus tämänhetkisten opintojen suhteen. Oli hämmentävää huomata, miten Hoina yritti viimeiseen asti olla aktiivinen ja tarjota sijaistoimintoja, kun sen olisi pitänyt käyttää kipeää kohtaa. En ole tuollaista aiemmin huomannutkaan, mutta nyt osaankin toivottavasti tarkkailla koiraani paremmin. Ainakin jouluun asti taukoilemme agilitystä ja ennen kentille paluuta käymme vielä uudella fysiovisiitillä. Fyssari oli kuitenkin kovasti sitä mieltä, että kun likka vastasi hoitoon jo noin hyvin käynnin aikana, kuukauden päästä tilanteen pitäisi olla jo aivan toinen, ja koko kuntokuurin jälkeen likan pitäisi taas olla myös agikuosissakin. :)

Sunday morning love you, Monday morning love you?

Huomenna alkaa taas koulu. Toisaalta ihan mukavaa, sillä kyllähän siellä kivaakin on. Opetusvapaankin aikana tuli kirjoitettua pari kouluhommaa pois päiväjärjestyksestä, ja kyllä se vaan tuntuu mahtavalta, kun syöttää yliopiston tietokantaan tekstin, jonka palautuspäivämäärään on vielä kaksi ja puoli viikkoa! Aikataulutus ja organisointikyky, siitäs saitte!

Ihan mukavasti ne ensimmäiset yliopistotentitkin menivät. Vain yksi kaikista kolmesta tosin oli kurssin päätöstentti, joten kahden muun arvosanat voivat vielä muuttua suuntaan tai toiseen: saldona silti 5, 4 ja 4 tässä vaiheessa. Eihän noita tenttejä kyllä oikein yliopistotenteiksi voi siinä mielessä kutsua, että yhtäkään kokonaista kirjaa en ole vielä lukenut. Tehtävät olivat ruotsissa ja saksassa aivan tavallisia kielioppitehtäviä ja fonetiikan huikeasta viiden minuutin - 20 juu/ei-väittämän - tentistä tuskin paljon tarvitsee mainita.

Fonetiikka sai minut kyllä muutenkin viime periodissa sen verran innostuneeksi, että vaikka vuoden päästä vaihtaisinkin vaikka sitten etanoiden tutkijaksi, punnitsen tässä paraikaa mielessäni, lähtisinkö huomenna aamulla pari tuntia aikaisemmin kokeilemaan siitä toistakin kurssia. Se tosin tietäisi neljää viikkotuntia lisää, mutta jos kurssi osoittautuisi mukavaksi, silloin viimeistään lopettaisin minua tähän asti eniten nyppineen saksan sanastokurssin, koska tämä yksi laaja uusi kurssi korvaisi siinä tapauksessa ne kaksi lopettamaani pienempää saksan kurssia. Olen ollut saksan sanastokurssilla kurssilla niin saamaton ja täysin epämotivoitunut, että en tiedä tulisinko edes pääsemään kokeesta läpi - ja sanasto on ollut muutenkin joka kielessä se huonoin osa-alueeni. Vuoden ympäri jatkuvalla kielioppikurssilla saan joka tapauksessa ylläpidettyä saksaakin sen verran kuin on tarvis. En tiedä, kiinnostaako ketään oikeasti lukea yliopistomanailujani, mutta nyt en välitä siitä. Minusta on hauskaa kirjoittaa opiskeluistakin jotakin, jotta sitten mahdollisen aineen tai koulun vaihdon jälkeen minulla on tästäkin elämänvaiheesta jotakin jonnekin taltioituna.

Muutoin meillä elellään aivan normaalia arkea. Koska viime viikolla jätimme tanssitunnin välistä, heiluin kompensaatioksi aamulla ensin imurin kanssa foxia ja sitten luutun ja pesuaineiden kanssa valssia, ja hyvin kirposi hiki otsalle siinäkin touhussa. Hoina jatkaa sairaslomaansa silti hirveästi riehuen - minkäs teet, kun koira on reikäpää - mutta pääsee onneksi tiistaina vihdoin fysioterapeutille. Haluan todella kuulla ammattilaisen arvion tämänhetkisestä tilanteesta, sillä minun silmääni Hoina kävelee aivan tasapainoisesti, juoksee paitsi kuin hullu myös suorassa ja on muutenkin aivan oma itsensä. Miten minun olisi siis tarkoitus tietää, koska me olemme taas terveitä?


Sunnuntaiaamun ja -illan sekä huomisen maanantaiaamun kunniaksi minun on vielä pakko jakaa alla oleva video, joka on naurattanut ja soinut päässä meidän taloudessamme koko viikonlopun. Kun tästä tulee uusi hitti - kovasti sitä on nimittäin videon kommenteissa povattu -, me kaikki olemme olleet trendiä edellä! ;) Nauttikaa tai älkää...

Kuunnellaan sateen ropinaa

Loviisan-loma on ohi ja laumamme on palannut takaisin Turkuun. Fina tosin jäi tällä kertaa kotiin ja nyt saan keskittyä vain yhden koiran huoltajuuteen. Siitä onkin ikuisuus, kun olemme viimeksi olleet Hoinan kanssa kaksistaan - tai onhan meillä täällä tietysti myös herra B! :)

Asetelma on tuttu: järki vs. tunne

Kotona oli ihanaa ja niin oli myös töissä, ja nyt podenkin kotiinpaluumasennusta. Miten musertavalta tuntuukaan palata töistä, jossa olen "kultamuru" ja "pelastava enkeli" ja jota rakastan yli kaiken, takaisin yliopistoon, joka vain ahdistaa ja sekoittaa pääni, vaikka siellä periaatteessa viihdynkin! En väitä, ettenkö minäkin saattaisi haluta takaisin koulunpenkille tehtyäni vuoden tai kahden päivät töitä, mutta välillä mietin, miksen voisi tehdä ja nauttia siitä, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Nyt opiskelen "kompromissialaa" eli en todellakaan mitään unelma-ainettani mutta jotakin, missä olen hyvä ja mistä saisin takuulla töitä - jos vain vaihtaisin sivuaineeni, saksan, englantiin, voisin olla opettaja, joille ainakin löytyy hommia. Eilisilta meni kuitenkin peittojen alla masennellessa ja niiskuttaessa. Ahdistus ja harmitus vaan veivät kaikki voimat. Nukahdin sitten kielioppaan kainaloon valot päällä ja heräsin, kun mies alkoi panna tietokonetta puhuksiin ja asettua hänkin yöpuulle. Päätä on särkenyt kaksi päivää putkeen, eikä siihen auta Burana, ulkoilu, uni, ei ruoka. Huominen tunnin pituinen aromahieronta ei siis kertakaikkiaan voisi osua parempaan ajankohtaan.

Raappana - Sateen ropinaa

On kotiinpaluu ollut mukavaakin - tai kaikki muuhan siinä on mukavaa, paitsi se opiskelu. Eilen heti kotiin päästyäni tein hieman improvisoiden (resepti merkinnän lopussa) mahtavan makoisan makaronilaatikon odottamaan herra B:n kotiintuloa, ja tänään kävin Hoinan kanssa heti aamusta pitkän kävelylenkin utuisessa Kähärissä. En ollut uskoa silmiäni, kun näin, miten upeasti Hoina käyttäytyikään hihnassa ainoana koirana: se ei vetänyt, ohitteli muut koirat tuskin luoden niihin silmäystäkään ja pellolla jolkotti käynnissä olleen työkoneen ohi epäluuloisesti mutta rauhassa vapaana kääntyillen säännöllisesti vilkuilemaan, vieläkö seuraan perässä. Tässähän melkein alkaa pitää hihnalenkkeilystä! ;) On tuo löysä hihna vaan luxusta meidän perheessä!

Marraskuu lähestyy vääjäämättä, mutta minua se ei haittaa - arvaatteko miksi? Joulu tulee! Kävimme viime viikonloppuna siskon kanssa jo ensimmäisillä jouluostoksilla ja sain hankittua paitsi kolme lahjaa myös askarteluvälineet joulukortteja varten. Lisäksi olen suunnitellut jo juhlaleipomisiakin. Joulu kestää sitä kauemmin, mitä aikaisemmin sen aloittaa! ;) Ennen joulua on kuitenkin luvassa vielä kolmivuotispäivämmekin, jonka kunniaksi ajattelimme piilottaa ihka ensimmäisen geokätkömme. Kätkön suunnittelu on vielä alkuvaiheessa, mutta piilosta tulee takuulla persoonallinen ja pidämme huolen siitä, että siihen tulee myös ripaus tarinaamme. :) Paikkavaihtoehtojakin on jo muutama!

Vielä paketissaan odottavia ja jo ennenaikaisesti käyttöönotettuja joululahjoja...

Makaronilaatikko

400g / 6 dl makaronia

3,5 dl soijarouhetta tai paketti jauhelihaa

1 sipuli

loraus ruokakermaa

1 dl maitoa

1 muna

muutama juustoviipale

korppujauhoja

suolaa

muutama ripaus paprikajauhetta

muutama ripaus oreganoa

muutama ripaus timjamia

ripaus valkosipulijauhetta

ripaus mustapippuria

puolikas kasvis- tai muu liemikuutio

Samalla kun keität makaronit kattilassa, keitä pannulla soijarouhe n. 2-3 desilitrassa vettä ja lisää joukkoon puolikas liemikuutio sekä silputtu sipuli. Jatka keittämistä, kunnes vesi on haihtunut ja sen jälkeen jatka vielä hetki pannulla paistamista ja lisää haluamasi mausteet. Itse käytin listalla olleita suolaa, paprikaa, oreganoa, timjamia, valkosipulijauhetta, pippuria ja liemikuutiota. Jos käytät jauhelihaa, jätä keittovaihe pois ja vain paista ja mausta liha ja sipulisilppu pannulla.

Kun makaronit ovat valmiit, valuta niistä loput vedet lävikössä. Voitele vuoka ja lisää siihen makaroni- ja soijarouhemäärän puoliväliin saakka makaronia ja soijarouhetta kumpaakin aina pieni kerros kerrallaan. Puolivälin saavutettuasi höylää viimeisimmän kerroksen päälle yksi ohut kerros juustoa ja jatka sitten taas kerros kerrokselta soijalla ja makaroneilla, kunnes ne loppuvat. Sen jälkeen lorauta koko vuoallisen päälle loraus ruokakermaa. Lopuksi riko muna lasiin, lisää joukkoon maito ja sekoita. Sitten kaada nesteseos pikkuhiljaa koko vuoallisen päälle. Lopuksi sirottele korppujauhoja päällimmäisen kerroksen pintaan ja paista reilu puoli tuntia 175-200 asteessa. Kun paistoaika on kulunut, syö niin paljon kuin napa vetää! :)

Englantilainen potilas

Meillä on ollut sangen touhukas loppuviikko! Minä olen ajellut parina päivänä kesärenkailla alkavaa talvea uhmaten töihin, meillä on käynyt koiravieraita ja olemme ehtineet käydä parikin kertaa tokoilemassa. Koulujuttujakin olisi, mutta miten ihmeessä itsensä saisi motivoitua niiden pariin, kun kaikkea muutakin mukavaa on tarjolla?

Voi, miten paljon Fina muuten näyttääkin Saralta!

Kuten kuvista näkyy, meillä ei silti ole ollut kovin hyvää tuuria tänä viikonloppuna, vaikka hauskaa onkin ollut! Parin sekunnin kärhämä keittiössä talon emännän ja vieraan välillä kääntyi luonnollisestikin pienemmän, emännän, siipirikoksi, joten pikainen treenikentälle lähtö vaihtui erään pienen cavalierin paketoimiseen. Tuo pikku neiti on kyllä uskomaton: kynsiä leikatessa se kiljuu kuin pieni sika, mutta takuulla kirvelevää haavaa putsatessa se vaan kelli selällään. Jo tämän päivän aikana haavaan on alkanut kehittyä uutta ihoa, mutta kyllähän tuollaisen kirvelevän vereslihahaavan paraneminen vie useamman päivän. Toivottavasti selvittäisiin ilman pahempia tulehduksia! Tassukin piti vräpätä mutta lähinnä vain kodin siisteyden vuoksi, sillä ison anturan juureen tullut hampaan viilto vuosi inhottavasti verta.

Olimme keittiössä siivoilemassa aamupalan jälkiä, ja kun kävelin Finan ja Pennin ohi jääkaapille, rähinä alkoi kuin tyhjästä. En todellakaan nähnyt kummankaan pörhistelevän - koska Rillan sairauden aikaan sitäkin valitettavasti tuli useampaan otteeseen todistettua -, mutta kaipa siinä vaan kävi tila liian ahtaaksi. No, näitä sattuu aina välillä koiraporukoissa.

Kuvat © Roosa Laaksonen

Pääsimme me pienen ensiapuharjoittelun jälkeen vihdoin kentällekin ja vedimme oikein pitkän kaavan tokotreenit! Kirjoittelen niistä myöhemmin tarkemmin myös treeniblogiin, mutta olen todella iloinen, että vaikka teimme lähes kaikkea sikin sokin, treeneistä ei missään vaiheessa tullut sähläämistä. Saimme vahvistettua juuri niitä asioita, joissa kaipaamme eniten harjoitusta emmekä ottaneet missään liikkeessä takapakkia. Seuraaminen on ikuisuusprojektimme - se oli tänään aivan yhtä kyylää kuin aina muulloinkin, mutta sellainen Hoinan työasento vain on! Siihen on kovin vaikeaa puuttua, enkä tiedä, saanko matalaa ja "hakatun näköistä" koiraa koskaan aidosti reippaaseen, taivasta kohden kapuavaan pystyasentoon.

Finan haaverin lisäksi Hoinalla oli viime yönä vatsa löysällä, ja sen seurauksena minä jouduin moppailemaan ripuleita rappusilta vielä puoliltaöin ja Hoina nukkumaan yönsä pesuhuoneessa. Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta meillä oli jälleen huippuhauska viikonloppu, kuten olettaa saattoi! Koirailujen lisäksi ehdimme myös istua television ääressä perjantai-illan viihdeohjelmia ja tortilloja nauttien ja tietysti höpötellen. Sääli, että pitkän välimatkan takia tällaiset tyttöjen viikonloput ovat melko harvinaista herkkua. Ehkä Roosa ja Penni pääsevät pian myös Turun suuntaan! :)

Koti-ilta

Pitkästä aikaa kotona - siis ihan kotikotona! Minulla on ollut koko ilta vapaana, kunhan vain ensin perille pääsin! Aamulla lähdin nimittäin ajamaan reilun parin tunnin työmatkaa kohti Porvoota, olin pitkästä aikaa muutaman tunnin töissä ja jatkoin vasta iltapäivällä Loviisaan. Kotiin päästyäni rakastin vain kaikkea, mitä näin: kotipihaa, kodin tuoksua, nurmelle levinneitä lehtiä ja sitä tunnetta, kun avaa oven kotiin ja näkee kaikki rakkaat huoneet. Ainoa harmitus oli se, että koti oli muista ihmisistä tyhjä. Perhe lähti nimittäin Tukholman risteilylle, jolle minäkin tietysti olisin viivana lähtenyt, jos olisin lippuja tilatessa tiennyt opetusvapaista.

Heti kotiin päästyäni vaihdoin ylleni kaksi numeroa liian suuret kolitsit, heitin kassit ja nyssäkät nurkkaan ja heittäydyin sohvalle. Koko valtava talo vain minun ja koirien käytettävissä sunnuntaihin asti. Ihanaa vaihtelua! Kyllä muuten huomasi, etten ole vähään aikaan ole (seisoma)töissä ollut - niin väsyneet olivat jalat vain puolikkaankin päivän jälkeen. Siksi päätin, että täksi illaksi antautuisin täysin pehmoiseen ja lämpöiseen syliin - vain minä ja sohva, okei ja televisio! Pieni kupponen teetä ja annos vanhan ajan vaniljajäätelöä lakkahillolla ja lakritsiströsseleillä ei sekään ollut kovin huono valinta! ;)

Loppujen lopuksi minulla ei kovin yksinäistä täällä ole ollut, ei ainakaan vielä tänä iltana. Tassut raapivat kylpyhuoneen oven raolleen heti saunaan päästyäni, ja eiköhän sieltä Fina tullut, ryöminyt oven alta ja kavunnut ylälauteille asti 80°C löylyihin. Hoina seurasi isosiskonsa esimerkkiä, joskin hieman persoonallisemmalla tavalla, ja toi lelunsa suihkuun. Niinpä niin, mitenpä sitä tällaisten turrikoiden kanssa voisi itsensä yksinäiseksi tunteakaan? :)