Nyt, kun irvokas otsikko on herättänyt sopivan mielikuvan päähänne, sanon pari sanaa opiskeluistani. Minulla on siis takanani jo kaksi viikkoa täyttä opiskelua pohjoismaisten kielten laitoksella ja jokaista syksyn kurssia on päässyt makustelemaan vähintään kahdesti. Ruotsi sujuu ihan kelvollisesti ja sen opiskelu maistuu kiitettävästi, mutta kieltenopiskelun aiheuttamilta traumoilta en todellakaan ole välttynyt.
Vaikka ymmärrän ruotsia erinomaisesti ja kirjoitankin sitä melko sujuvasti, puhepuoli ei minulla ole vain lapsenkengissä vaan täysin paljasjaloin. Välillä olen tosin yllättynyt, miten joku suunnittelematonkin fraasi vain lurpsahti suusta koko luokan kuultaville, mutta useammin olen kyllä naurattanut ainakin itseäni melko huolella. Esiteltyäni vierustoverini koiran, "som också jag har", tajusin, että sellainen pieni etuliite kuin lik- jäi lauseen alusta puuttumaan. Ei sillä: yksi uusi, yhteisomistuskoira kelpaisi kyllä! :D Sitten oli se toinen kerta, kun olin puoli minuuttia vakuutellut itselleni osaavani lausua vastaussanan oikein ja rohkenin vihdoin nostamaan käteni. Sain vastausvuoron, vastasin oikein - ja mitä tapahtui? Minua läimäistiin lisäkysymyksellä! "Kan du förklara vad som ordet betyder?" Juu tuota ett ögonblick bara! Näiden lisäksi minun ei varmaan tarvitse edes mainita niitä lukemattomia kertoja, kun ruotsin 'mutta' keskellä lausetta tulikin englanniksi tai kotona joku vastaus ukkelille englannin sijaan sujuvalla ruotsin kielellä. Odottakaahan, kun sekoitan mukaan vielä saksaakin!
Finan aivopirtelöresepti - kas näin, ja jokainen aivosolu ja kieli on varmasti solmussa.
Niin tosiaan ja sitten on se hyytävän hytisyttävä saksa. Tuntuu, että jokaikinen tunti on yksi selviytymistarina ja olo tunnin jälkeen on kuin puoli päivää päähän paukutetulla naulalla. Opettajat ovat kahdella kolmesta kurssista natiiveja, ja lausuvat täydellisellä ääntämyksellään niin, että puoli sanaa on jo nielaistu ennen kuin minä ehdin edes arvuutella sen alkuosaa. Hauskan kuuloistahan saksa on, mutta mitä iloa hauskuudesta on, jos ei ymmärrä yhtikäs mitään? Tilannetta ei helpota myöskään se tosiasia, että kurssitoverit ovat jo huomattavasti edistyneempiä nieleskelijöitä. Välillä tekisi ihan vain opettajan innostuneen hymyn takia heittää ilmoille jotakin lennokasta kohdekielellä, mutta minkäs teet. Joka tunnin jälkeen täytyy jaksaa lohdutella ja mielikuvitushalailla itseään, että voi taas mennä ensi kerralla miettimään, kuka väittikään minun osaavan saksaa. Vaikka olin lukiossakin kyseisessä aineessa aina hyvä (ja nyt mietin, miten ihmeessä), se tökki jo silloin - kuka siis käski valitsemaan sen sivuaineeksi? Kai minulla vain meni muuan keltainen neste päähän, kun sain sivuaineoikeuden suoraan pääsykokeella: muuta selitystä en keksi. Tai sitten en vain taas osannut sanoa ei tarpeeksi ajoissa.
Saanko minäkin vain kömpiä kotiloon ja roikkua huoletonna heinänkorressa?
Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin nähnyt vähän valoa tunnelin päässä. Ainakin kaikille kieltenopiskelijoille pakolliset fonetiikan luennot ovat tähän mennessä olleet mielenkiintoisia ja jopa jotakin sellaista, mitä kielipääaineeseen voisi yhdistää. Mutta mitä muuta tämän yhdistelmän lisäksi sitten ottaisi, jotta voisi haaveilla saavansa joskus töitäkin? Unkarinhan ottaisin pääaineeksi asti heti, ellei sellaista pikku asiaa kuin tulevaisuus tarvitsisi ottaa huomioon. Ehkä jossain tarvitaan unkarin ja pohjoismaisten kielten asiantuntijaa - kuka tietää - joka osaa selittää, miten äänteitä muodostetaan vaikkapa uvulaarisella alueella? (Jep, sinne meni viimeinenkin lukija!) Taitaa olla parempi, että menen selvittämään päätäni unten maille - ellen kuole tai melkein kuole siellä tänäänkin. Viime yönä herättelin nimittäin itseäni junaturman nokisten uhrien joukosta savupilvien keskeltä - ja ihme kyllä heräsin! Ps. Uneni kuultuaan äidin ensikysymys oli, olenko katsonut Salattuja elämiä. - Ainoastaan maanantain jakson...
Whaat? Herääminen on so last season.
