keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Aivopirtelöä

Nyt, kun irvokas otsikko on herättänyt sopivan mielikuvan päähänne, sanon pari sanaa opiskeluistani. Minulla on siis takanani jo kaksi viikkoa täyttä opiskelua pohjoismaisten kielten laitoksella ja jokaista syksyn kurssia on päässyt makustelemaan vähintään kahdesti. Ruotsi sujuu ihan kelvollisesti ja sen opiskelu maistuu kiitettävästi, mutta kieltenopiskelun aiheuttamilta traumoilta en todellakaan ole välttynyt.


Vaikka ymmärrän ruotsia erinomaisesti ja kirjoitankin sitä melko sujuvasti, puhepuoli ei minulla ole vain lapsenkengissä vaan täysin paljasjaloin. Välillä olen tosin yllättynyt, miten joku suunnittelematonkin fraasi vain lurpsahti suusta koko luokan kuultaville, mutta useammin olen kyllä naurattanut ainakin itseäni melko huolella. Esiteltyäni vierustoverini koiran, "som också jag har", tajusin, että sellainen pieni etuliite kuin lik- jäi lauseen alusta puuttumaan. Ei sillä: yksi uusi, yhteisomistuskoira kelpaisi kyllä! :D Sitten oli se toinen kerta, kun olin puoli minuuttia vakuutellut itselleni osaavani lausua vastaussanan oikein ja rohkenin vihdoin nostamaan käteni. Sain vastausvuoron, vastasin oikein - ja mitä tapahtui? Minua läimäistiin lisäkysymyksellä! "Kan du förklara vad som ordet betyder?" Juu tuota ett ögonblick bara! Näiden lisäksi minun ei varmaan tarvitse edes mainita niitä lukemattomia kertoja, kun ruotsin 'mutta' keskellä lausetta tulikin englanniksi tai kotona joku vastaus ukkelille englannin sijaan sujuvalla ruotsin kielellä. Odottakaahan, kun sekoitan mukaan vielä saksaakin!


Shake it baby !

Finan aivopirtelöresepti - kas näin, ja jokainen aivosolu ja kieli on varmasti solmussa.


Niin tosiaan ja sitten on se hyytävän hytisyttävä saksa. Tuntuu, että jokaikinen tunti on yksi selviytymistarina ja olo tunnin jälkeen on kuin puoli päivää päähän paukutetulla naulalla. Opettajat ovat kahdella kolmesta kurssista natiiveja, ja lausuvat täydellisellä ääntämyksellään niin, että puoli sanaa on jo nielaistu ennen kuin minä ehdin edes arvuutella sen alkuosaa. Hauskan kuuloistahan saksa on, mutta mitä iloa hauskuudesta on, jos ei ymmärrä yhtikäs mitään? Tilannetta ei helpota myöskään se tosiasia, että kurssitoverit ovat jo huomattavasti edistyneempiä nieleskelijöitä. Välillä tekisi ihan vain opettajan innostuneen hymyn takia heittää ilmoille jotakin lennokasta kohdekielellä, mutta minkäs teet. Joka tunnin jälkeen täytyy jaksaa lohdutella ja mielikuvitushalailla itseään, että voi taas mennä ensi kerralla miettimään, kuka väittikään minun osaavan saksaa. Vaikka olin lukiossakin kyseisessä aineessa aina hyvä (ja nyt mietin, miten ihmeessä), se tökki jo silloin - kuka siis käski valitsemaan sen sivuaineeksi? Kai minulla vain meni muuan keltainen neste päähän, kun sain sivuaineoikeuden suoraan pääsykokeella: muuta selitystä en keksi. Tai sitten en vain taas osannut sanoa ei tarpeeksi ajoissa.


Miniature world

Saanko minäkin vain kömpiä kotiloon ja roikkua huoletonna heinänkorressa?


Eilen ja toissapäivänä olen kuitenkin nähnyt vähän valoa tunnelin päässä. Ainakin kaikille kieltenopiskelijoille pakolliset fonetiikan luennot ovat tähän mennessä olleet mielenkiintoisia ja jopa jotakin sellaista, mitä kielipääaineeseen voisi yhdistää. Mutta mitä muuta tämän yhdistelmän lisäksi sitten ottaisi, jotta voisi haaveilla saavansa joskus töitäkin? Unkarinhan ottaisin pääaineeksi asti heti, ellei sellaista pikku asiaa kuin tulevaisuus tarvitsisi ottaa huomioon. Ehkä jossain tarvitaan unkarin ja pohjoismaisten kielten asiantuntijaa - kuka tietää - joka osaa selittää, miten äänteitä muodostetaan vaikkapa uvulaarisella alueella? (Jep, sinne meni viimeinenkin lukija!) Taitaa olla parempi, että menen selvittämään päätäni unten maille - ellen kuole tai melkein kuole siellä tänäänkin. Viime yönä herättelin nimittäin itseäni junaturman nokisten uhrien joukosta savupilvien keskeltä - ja ihme kyllä heräsin! Ps. Uneni kuultuaan äidin ensikysymys oli, olenko katsonut Salattuja elämiä. - Ainoastaan maanantain jakson...


Sleeping...beauty?

Whaat? Herääminen on so last season.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Oranssi on optimismin väri

Seuraa viimeinen sisustuspostaus vähään aikaan - älkää siis ahdistuko, ihmiset! Oranssi väri puhkoo silmiänne enää vain tämän kerran, kunnes vimmassani yllätän teidät taas. Hahaa! Olen edellä mainitun suhteen kuitenkin melko tosissani, sillä viimeisetkin sisustukselliset elementit alkavat olla paikoillaan eikä näin ollen kuvapäivitettävääkään ole tiedossa. Koska tuoreimpia kuvia kodistamme on kuitenkin kyselty, esittelen kotimme vielä kertaalleen. Tervetuloa siis kahden B:n ja kahden karvamadon matalaan majaan - kuvien ohessa tosin turinoin aivan muita juttuja.



Makuuhuoneesta ei ole monta kuvaa, koska se on aina kaoottinen... Ikkunaideasta kiitos Fannylle!


Viikonloppuna kävimme ensimmäistä kertaa muuton jälkeen Loviisassa. Tein koulutyöt ja siivoukset Turussa pois alta jo perjantaina, jotta voisin sitten kotopuolessa rentoutua oikein kunnolla, mutta asiat eivät menneet ihan niin. Todellisuudessa pesin kolme koneellista pyykkiä, kävin kirjastossa tulostamassa koulupapereita, purkasin ja lajittelin puolenkymmentä muuttolaatikollista Helsingin-kämpän tavaroitani ja pesin, hinkkasin, vahasin ja kiillotin kolmisen tuntia tähän asti pesujen osalta laiminlyötyä pikkukärryäni - ja eikös sen keulassa ollut aivan yhtä karmea ötököiden kalmisto, kun eilen illalla saavuimme takaisin Turkuun. Huoh!

Ennätimme me sentään pienen ajattoman hetken viettää uimarannan laiturilla piknikillä, ja se se vasta upeaa olikin! Syyskuun puoliväliä lähestytään uhkaavasti ja silti vielä merelläkin vaan helle porotti. Pastasalaatin, kuuman kaakaon, äidin tekemän porkkanakakun ja muutaman piparin jälkeen painovoima veti meidät vaaka-asentoon loikoilemaan ja ottamaan vielä viimeiset rusketukset nahkaan. Kunpa kesä ei loppuisikaan. :)



Olohuone ensin kirkkaassa päivänvalossa ja sitten tunnelmallisena illalla.


Meinasin jo hetken valitella kirjoitettavan loppumista, mutta sohvan näkeminen yllä olevassa kuvassa viritti eräänkin viimeviikkoisen hetken aistimukset hyvin selkeiksi mieleni verkostossa. Sitä vaan on olemassa asioita, jotka haluaisi unohtaa heti, kun niistä on päässyt eroon - nimittäin vaikkapa sellainen koiran juoksuhousujen ja ripulin yhdistelmän aiheuttama aamushow. Hoina tosiaan aloitti juoksunsa juuri, kun meillä oli tiedossa kaikkea mukavaa agilityrintamalla, ja kipittelee nyt sisällä hienoissa pikkuhousuissaan. Kun sitten eräänä aamuna kömmin pahaa-aavistamattomana makuuhuoneen kynnyksen yli olohuoneen puolelle, vastassani oli paitsi tajunnanräjäyttävä hajuvalli myös kakkaa - tuoretta ja lämmintä kakkaa kaikkialla, minne uskalsin katsoa. Viimeisenä uskalsin vilkaista mattoa ja uutta sohvaa, ja siinä vaiheessa alkoivat aamu-unisenkin hippulat vinkua. :D Mutta voi tuota koiraressua, kun se itseinhon ja nöyryytyksen sekaisin ilmein luimisteli kylpyhuoneen lattialla riisuessani sen juoksupöksyjä, joihin oli tullut yön aikana hieman lisäpainoa... *tirsk* Anteeksi Hoina!



Lopuksi vielä vähän keittiötä ja ruokailunurkkausta patsaineen :)


Kakkaepisodistakin selvisimme. Nyt meillä tuoksuu taas ihan hyvältä, uskokaa vaan, ja Hoinallakin on upouudet sexypöksyt jalassaan. Sohva ja mattokin selvisivät säikähdyksellä - luojan kiitos, sillä tämä koti on kyllä niin kotoisa ja meidän näköinen, että olisin varmaan poksahtanut palasiksi, jos se olisi heti mennyt pilalle. Parina iltana uuden kodin ja yhdessä asumisen vuoksi on pitänyt tirauttaa muutama onnenkyynelkin. Kun vielä viimeiset kirppislöydöt - makuuhuoneen vanhan talon ikkuna ja viimeisessä kuvassa näkyvä venähtänyt Buddha - kotiutuivat eilen, ei meillä enää ole muuta tehtävää asunnon osalta kuin pitää se jotakuinkin siistinä. Onneksi on perjantaivapaat!

perjantai 30. elokuuta 2013

Ensimmäisen viikon jälkeen


Det här ska vara mitt nya hem tillsvidare.


Ensimmäinen viikko Turussa on jo takanapäin. Tuntuu ihan hyvältä. Jostain syystä koulupäivät eivät ole jännittäneet yhtään - ei edes ensimmäinen päivä, vaikka ihan kaikki oli uutta. Kai minä olen vihdoin alkanut oppia, että olen oma itseni enkä muuksi muutu. Mitäpä sitä yhtä uutta koulua ja ensi alkuun pariakymmentä uutta ihmistä jännittämään.


Varsinainen koulu ei ole vielä alkanut, mutta muutamia huomioita olen jo pystynyt uudesta tilanteesta tekemään. Ensinnäkin koirat näyttävät viihtyvän oikein hyvin keskenään pienemmässäkin kämpässä, enkä kyllä raaski lähettää Finaa kotiin. Ne ovat kuin yö ja päivä, mutta jakavat silti saman pedin ja intoutuvat välillä leikkimäänkin. Olen haalinut kaikenlaista koiraohjelmaa tässä tarjonnan huumassa, vaikka toisinaan menot ovat sattuneet päällekkäin kouluporukan illanistujaistenkin kanssa. On vaan niin ihanaa touhuta nassikoiden kanssa!

Toiseksi olen pyöräillyt kuluneen viikon aikana enemmän kuin koko viime vuonna. Päivässä pelkästään koulumatkasta tulee vähintään 5 km ellen sotke päivän päätteeksi vielä jonnekin muualle. Pyörällä pääsee kamalan nopeasti ja helposti minne vain. Yksi hyvä puoli fillaroimisessa on myös se, ettei Toyota menetä tienvarsipaikkaansa. Kun sillä uskaltaa jonnekin lähteä, saa aina rukoilla kaikkia maailman henkiolentoja, että puistotiellä olisi pienen valkoisen auton mentävä kolo. Mietin siis vähintään kolme kertaa, ennen kuin liikun autolla minnekään. Ei liene huono asia - lompakko saa pitää vatsansa ja minä puolestaan pääsen omastani eroon. Muhaha!



Kymmenen kiloa perunaa omalta palstalta ja kokonaan poikakaverin kasvateista valmistettu ateria!


Itse koulun alkaminen stressaa minua kyllä aivan kiitettävästi - ainakin, jos stressi on yhtään verrannollinen tällä viikolla näkemieni painajaisten määrään. On ehkä vähän aikaista avata suunsa jo ennen kuin on yhtäkään oppituntia puuduttanut takapuoltaan, mutta minusta tuntuu jo nyt, että olen ehkä vähän väärässä paikassa. Jos ensivaikutelmani pitää paikkansa vielä vuoden päästä, minulla on jo alustavaa varasuunnitelmaa aivojeni perukoilla. Ainakin tämän vuoden opiskelen ruotsia ja saksaa, eikä niihin laitetty työpanos takuulla mene hukkaan, vaikka jotain muuta päättäisinkin myöhemmin. Porukkamme on ainakin avoin ja todella mukava! Aika kuluu nopeasti ja on helppoa ja hauskaa jutella melkein mistä vain. Siitä on kyllä kiittäminen loistavia tuutoreitamme!


Kodissa ei kovin suurta muutosta ole vielä tapahtunut edellisen postaukseni jälkeen. Sohvaa odottelemme yhä ja mikäli liikkeestä ei tänään oteta minuun yhteyttä, soitan sinne heti maanantaina. Ehkä me se jouluksi saadaan. :) Yövieraita olisi kyllä jo mukava majoittaa... Nyt olemme lähinnä siivoilleet paikkoja ja ostelleet puuttuvia asioita, kuten esimerkiksi valaisimia. Lisäksi vapaa-aika on kulunut paitsi koira- ja koulutouhuihin myös poikakaverin edellisestä asunnosta hävitettyjen tavaroiden metsästämiseen. Uusi, mielestämme alunperin niin kovin mukava kämppis poikakaverin vielä tämän kuun vuokraamassa solussa oli lomamme aikana järjestänyt asunnontarjoajan "siivoamaan" mieheni tavaroita, vaikka hän tiesi meidän tulevan hakemaan ne lomareissumme jälkeen ja aiemmissa keskusteluissa kaikki sopi aivan mainiosti. Kenelläkään ei tietysti olisi ollut mitään oikeutta hävittää vuokralaisen tavaroita toisen pyynnöstä, mutta tapahtunut mikä tapahtunut. Tavarat ovat jo kaatopaikalla tai jossakin muualla saavuttamattomissa, mutta korvausten ruinaamisessa on tuhlautunut jo useampi tunti - toistaiseksi tuloksetta. Onneksi meillä ei ole muuta tekemistä! Toivottavasti en törmää tyyppiin yliopistolla ihan heti - kerran kävin jo iloisesti juttelemassa, kun en vielä tästä sattumuksesta tiennyt, piru vie! - koska en todellakaan tiedä, mitä sanoa ihmiselle, joka sanoo yhtä ja tekee toista.



maanantai 26. elokuuta 2013

Menneen talven lomia



Huhheijjaa! Elokuu on ollut melkoista hullunmyllyä. Tuntuu, että lomasta on jo ikuisuus, vaikkei siitä ole viikkoakaan. Kotikaupunki ja vaikka mikä on muuttunut tai vielä muuttumassa, ja ehdinpä minä keuhkokuumeenkin sairastaa sopivasti loman loppuun ja koulun alkuun. Ennen kuin ruotsin ja saksan opiskelu oikeasti alkaa ja pitelen vielä kynsin ja hampain kiinni sellaisesta aarteesta kuin aika, haluan ummistaa silmäni ja palata vielä hetkeksi lomatunnelmiin.


Aloitimme lomamme Lappeenrannan-käynnillä, kun kummiperheeni oli ystävällisesti luvannut meille täyshoidon upeassa kerrostaloasunnossa aivan Saimaan rannalla! Fina jäi perheeni kanssa Loviisaan, joten matkasimme poikaystävän ja Hoinan kanssa kolmistaan kohti itärajaa kahden navigaattorin avustamana. Ei määrä vaan se laatu tuli todellakin todistettua, kun samassa risteyksessä Lumia käski vasemmalle ja Xcoveri oikealle. Toisen mukaan kohteeseen oli määrä saapua puoli tuntia toisen ennustetta aiemmin - ja puolimatkassa laitteet vaihtoivat vielä saapumisaikaa päittäin!

Kuvista voi ehkä päätellä, että pääsimme kuitenkin perille ja nautimme upeista kesäsäistä pienisuuressa rantakaupungissa kummitädin gourmet-ruokia nauttien, paistettuja torimuikkuja ahmien, Linnoitusten yössä laituriravintolan iltateitä hörppien ja laskeutuen kymmenen metriä ylös-alas Saimaan kanavassa. Hiekkalinnoituksia pääsin ihailemaan jo kolmatta kertaa, ja mikä tuuri meillä kävikään: tänä vuonna teemana oli Kalevala, joten herra B sai hänelle vasta kääntäen lukemaani Kalevalaan kuvitukset!




Muutoin emme sen suurempia reissailleet vaan yksinkertaisesti mökkeilimme. Kalaa tuli järvestä vedettyä omiin kitusiin aika määrä, mustikoita poimittua litratolkulla, parit kanttarellikastikkeet keitettyä ja sellaista - aivan ihanaa perusmökkielämää. Minä olen itse varsinainen eräjorma: rakastan hiljaisuutta ja erakkona elelyä, joten jokainen sekunti oli yhtä iloa. Ensimmäisinä ukkosiltoina istuin räpsyttämässä Canonille reilut tuhat mustaa kuvaa, joiden sekaan mahtui parikymmentä valoisaakin otosta. Lukio- ja koirakamuni Josefina käväisi yhden yön visiitillä riehuttamassa Hoinaa ja hyppäämässä pommin vielä lämpimään järviveteen. Finakin liittyi seuraamme jossakin vaiheessa. Hetken tuntui, että kesä ei lopu koskaan.




Valitettavasti lähes koko alkuviikko mökillä oli sateista ja jo syksyisen koleaa, joten ainoan aurinkoisen päivän tullen päräytimme tietysti Toyota-kärryllämme Repovedelle patikoimaan. Köysisillat ja itse hilattavat lossit kiinnostivat sen verran paljon, että reitiksi valikoitui lyhyehkö Ketunlenkki. Samaan oli päätynyt moni muukin - paljon ei viitsinyt pysähdellä, jos ei halunnut jäädä toisten jalkoihin. Koirailijoitakin oli mukavasti liikkeellä!




Viiden kilometrin reitin varrelle mahtui jylhiä maisemia ja tiukkojakin nousuja. Meillä oli eväitä mukana mutta vähän köyhälti, ja paikan päällä harmittelimme, ettemme ottaneet vaikkapa jotakin grillattavaa mukaan. Tarkoituksenamme oli alunperin käydä kiertämässä myös toinen reitti, mutta lopulta päätimme jättää sen väliin, mistä olin jälkeenpäin onnellinen. Minulla alkoi nimittäin jo kotimatkalla kuusi päivää putkeen kestänyt kova päänsärky, jonka aikana parin päivän päästä patikoinnista minulle nousi myös 38-39 asteen kuume. Tauti diagnosoitiin keuhkokuumeeksi ja napsin vieläkin antibiootteja ja käyn seurantakäynneillä terveyskeskuksessa täällä Turussa.




Kuten arvata saattaa, loppuloma meni sitten vähän plörinäksi. Vietimme kyllä ihanat rapujuhlat - joissa teekkari-iskä vastasi juomalauluista - koko perheen ja isovanhempien voimin, ja poikakaverin pikkuserkku tyttöystävineen tuli pariksi yöksi mökkilomalle, mutta olisivathan Alias-taisto, Uno-turnaus, ja petankkisota olleet mukavampia ilman Burana-elvytystä... Olosuhteille nyt ei koskaan voi mitään, mutta niistä huolimatta loma oli kyllä juuri sellainen kuin toivoa saattaa. Erityiskiitokset kuuluvat vieraileville tähdillemme, Josefinalle, Pramsulle ja Kaisalle! Lisäksi vapaiden aikana keksimme uuden harrastuksen - nimittäin geokätköilyn! Vilkaisin piruuttani, löytyisikö mökkimetsistä aarrekätköjä ja olihan siellä! Nyt sitä on sitten rymytty jo kolmen aarteen perässä ja löydetty jo yksi Sveitsistä lähtöisin oleva vaeltava kolikko!


Yliopistopäiviä minulla on takanani jo nelisen kappaletta, mutta oobuelämästä tarinoin lisää toisella kertaa ja viikonloppuisesta agilityleiristä treeniblogissa myös, jahka saan koottua kuva- ja videomateriaalin järkevästi. Nyt kutsuu terveyskeskus ja sitten ainejärjestön grilli-ilta Ruissalossa! Energistä syksyn alkua kaikille! Ai niin PS. Hoina kävi Tellun ja lainahandlerin kanssa hakemassa Heinolan näyttelystä EH:n ja sijoittumassa junioreiden kilpailuluokassa neljänneksi! Kapea naamataulu, vielä huono selkälinja ja kehityskelpoiset sivuliikkeet sillä oli, mutta muuten se on oikein kelpo bordercollie ja tuomari kehui hyvin kehittyneeksi. :)



tiistai 6. elokuuta 2013

Ohjelma monneista?

Onko kukaan koskaan katsonut MTV:n Catfish-ohjelmaa? Itse jäin kerran katsomaan sitä sohvalla löhöillessäni, kun sisko kanavasurffaili ja kiinnittyi katsomaan sarjaa, jossa nettirakkautensa huijaamaksi tullut mies tiimeineen auttaa muita virtuaalimaailmassa rakastuneita tapaamaan toisensa oikeasti. Ennen tapaamista tiimi tekee salapoliisityötä selvitelläkseen, kuinka suuri todennäköisyys on, että netissä esittäytyneet osapuolet ovat sitä, mitä väittävät olevansa. Useimmiten profiilien takana on ollut ainakin pientä salattavaa, joskus ei mitään ja välillä netti-ihastus on ollut niin kieroutunut, ettei toisella ole ollut mitään mahdollisuuksia edes yrittää sulattaa valheita kaiken paljastuttua.


Once you stop searching for something, you find everything - just like I found you.


Ohjelman vaiheessa juuri ennen parin ensimmäistä oikeaa tapaamista minulle tulee hassuja kipristyksiä vastanpohjalle, eikä syyttä. Olenhan itsekin kokenut nettirakkauden ensitapaamisen, joskin ypöyksin ja vieläpä kovin nuorena - vain seitsemäntoistavuotiaana. Nyt jälkeenpäin kun asiaa ajattelen, ei ihme, että vanhempani olivat silloin hermona. Onhan noita varoituksia kuullut ala-asteelta asti, mutta eihän sitä omalle kohdalleen usko mitään pahaa sattuvan. Vasta kyseisen ohjelman myötä olen tajunnut sen todella: olisin voinut tavata ihan kenet hullun tahansa - mutta en tavannut! Silloin, kun astelin iltapimeällä Helsingin rautatieaseman laiturilla kohti päätepysäkille hidastavaa junaa, minun mielestäni mitään muuta mahdollisuutta ei ollutkaan kuin että junasta astuva mies olisi juuri se, josta oli viime kuukausien aikana tullut paras ystäväni ikinä. Täristen huokaisin nähdessäni ikkunalasin läpi tutunnäköisen hahmon, joka hetkeä myöhemmin halasi minua vähintään yhtä hermona. Nyt vasta TV-sarjan jaksoja katselleena ymmärrän, että tuolla optimistisella ja toiveikkaalla ajatuksella oli vain minimaalinen toteutumistodennäköisyys. Ja se toteutui siitä huolimatta.

Uskomaton tarinamme ei kuulu koko tuhatpäiselle blogiyleisölleni, mutta vähän voin sitä raottaa, sillä minua inhottaa netissä tapaamisen tuoma yleisesti vääränlainen sävy keskustelukumppaneideni ajatuksiin, kun kerron tapaamisestamme. Haluaisin aina tähdentää, etten ikinä ole nettideittaillut - ikään kuin sekään olisi mikään synti. Kaipa olen vanhanaikainen? Niin tai näin, kumpikaan meistä ei hakenut seuraa vaan tutustuimme toisiimme sattumalta yhteisen harrastuksen, valokuvauksen, kautta. Yhdeksän kuukauden aikana keskustelun luonne muuttui toistamiseen lyhyeen loppuneesta smalltalkista syvällisemmäksi ja meistä tuli hyvät ystävät. Vajaan vuoden päästä ensimmäisestä keskustelustamme kummankin puolelta heräsi halu tavata ja tuoda sama ystävyys oikeaan elämään. Niinpä me sitten tapasimme ja aloimme viettää joulut, juhannukset ja pääsiäiset yhdessä, ja tänä syksynä yhteisen historiamme ensi-illasta tulee jo tai vasta kolme vuotta. Mikään virtuaalikeskusteluissa sanottu ei ollut sanojen helinää kummankaan puolelta, vaan olemme yhä ja aina toistemme sielunsisarukset. Kaiken jaamme, hyvässä ja pahassa, ja jos on tarvis, niin vähän itketäänkin. Ja mikä on uskomatonta, lähes identtisen ajatusmaailman - vaikkakin täysin erilaisen luonteen - omaavan henkilön piti löytyä alunalkujaan yli 5000 kilometrin päästä! Kiitos Nepal! Annoit minulle kaiken, minkä menettämistä voin pelätä.