Mää oon tääl Turuus ny

Terkut taas Turusta! Olen täällä niin sanotulla pääsykoelomalla nyt vielä pari päivää, ja sitten on palattava takaisin kotiin ylioppilasjuhlia varten. Itse vietän varsinaisia juhlia kotona vasta viikon päästä, mutta kai sinne kouluun on vielä viimeisen kerran raahauduttava jo lauantaina! ;) Eilen minulla oli ensimmäinen, saksan pääsykoe, sillä viikontakaiseen uskontotieteen kokeeseen en loppujen lopuksi edes mennyt. Ottaen huomioon, että uskonnon kirjasta ei jäänyt päähän yhtikäs mitään, yliopistolle moneksi tunniksi vääntäytyminen olisi ollut silkkaa ajanhukkaa. Saksan koe tuntui yllättävän mukavalta "puuhavihkolta", vaikka olen edellisen kerran tapaillut kielioppiasioita yli puolitoista vuotta sitten. Sanastoa testaava osio meni eniten hakuammunnalla, sillä suurinta osaa siellä olevista sanoista en rehellisesti sanottuna ollut koskaan kuullutkaan. Tällä hetkellä ykkösvalintani on kuitenkin kohdistunut pohjoismaisiin kieliin, joiden koe on vielä edessä huomenna.

Nämä pääsykokeet kokonaisuudessaan ovat muutenkin aiheuttaneet päänvaivaa. Kun saa olla ihan unelmapaikassa töissä eikä rahaakaan koskaan tulevanakaan opiskelijana ole liikaa - etenkään auton ja koiraharrastusten kera - välivuosi totta tosiaan houkuttelisi. Nyt teilasin jo ykkösvaihtoehtoni, uskontotieteen, enkä vielä yhtään tiedä, mitä teen, jos vaikka pääsisin vain tuohon saksan kieleen, jonka olen koskaan halunnut korkeintaan sivuaineeksi. Kieli-ihminen olen aina ollut, mutta silti tuo ruotsin kiilaaminen uskonnon edelle yllätti minut. Noh, osa epävarmuudesta selvinnee huomenna ja loput viimeistään tulosten julkistamisen myötä.

Turku on muuten mielettömän kaunis kaupunki. Jo maanantai-iltana kävimme poikakaverin kanssa etsimässä koepaikat etukäteen, jotta itse koetta jännittäessä ei tarvitsisi hermoilla vielä älyttömän huonon suuntavaiston kanssa. Yliopistonmäellä samoilun jälkeen menimme Auran rantaan istuskelemaan ja syömään jäätelöt, ja tajusin, miten hienoa olisikaan tulla koulun jälkeen rantapenkereelle oleskelemaan tai lukemaan. Ajatus tuntui niin houkuttelevalta, että se oli pakko testata käytännössä heti eilisen pääsykokeen jälkeen. Auringonotto keskellä päivää tuoreella nurmella joen rannassa oli melkoisen rentouttava kokemus! Ehkä tästä tosiaan voisi tulla uusi kotikaupunkini - jos ei vielä tänä kesänä, niin ainakin vuoden sisällä.

Hoinan kanssa - vaikka yllä olevissa kuvissa se ressukka onkin jätetty toimettomana kotiin - olemme viime aikoina kovasti harjoitelleet kotipihassa verkkokeppejä eri kulmista sekä oikeaoppisia saksalaisia ja välistävetoja ylemmillä medikorkeuksilla. Fina puolestaan sai tosiaan viikko sitten SM-nollat ensimmäisenä Loviisan seudun koirana kasaan, ja nyt menneenä viikonloppuna heti perään tulleen toisen tuplanollan myötä suomenmestaruuskisoihin vaadittavat tulokset ovatkin meillä jo tuplana: neljätoista nollaa, joista neljä ovat kahtena tuplanollana. Vaikka kisoihin pääsy siis jäikin ajallisesti viime tinkaan, ei enää voi sanoa, että se olisi ollut pienestä kiinni! Alla on vielä kuva viime viikonlopun Vantaan kisoista - onneksi Koirakuvaaja vastaa tällä kertaa merkinnän laadukkaammasta kuvatarjonnasta! :)

 

Olemme saavuttaneet kaiken

Siitä on vuosi ja kolmisen kuukautta, kun nousimme Finan kanssa kolmosiin. Sen piti olla meidän agilityuramme huippu ja loppu. Suoritusajat riittivät nipinnapin kakkosluokassa ja jo sieltä ehdimme silti keräillä muutaman yliaikanollan - kolmosissa meillä ei olisi siis mitään saumaa. Sitten saimmekin kolmosista heti alkuun aikarajoihin mahtuneen nollan, ja opin, mikä SM-nolla on. Asetin uuden tavoitteen: SM-kisoihin pääsyn.

Osallistumisoikeuden SM-kisoihin 2013 saaminen osoittautuikin yllättävän vaikeaksi. Nollia on kyllä tullut, mutta kaksi kolmasosaa niistä on ollut yliaikanollia ja tuplan metsästäminen jäi viimeiseksi. Yhdenkin nollan saamiseen meillä on pitänyt olla kaikki maailmankaikkeuden taivaankappaleet oikeassa asennossa: kyllä- ja ei-listat tuomareista heidän vakioetenemiensä mukaan ja niihen mukaan kilpailujen valitseminen, sattuma, että useammasta ilmoitetusta tuomarista juuri meille sopiva viittoisi meidän ratamme ja tietysti vielä se tuuri, että onnistuisimme juuri silloin, oikeaan aikaan. Tuplanollaa emme millään saaneet, vaikka metsästimme ainoastaan sitä kymmenissä starteissa monen kuukauden ajan. Vuokkoset Areenalla itkin useamman kerran puolen sekunnin aikaylityksiä läheltä piti -tuplanollissa. Hyväksyin jo vihdoin sen, että SM-karkeloiden tulisi odottaa Hoinan kasvamista.

Viikonloppuna lähdimme kuitenkin Fannyn ja Noonan kanssa Lietoon skabailemaan, jottei minun tarvitsisi soimata itseäni luovuttamisesta. Voisinpahan ainakin sanoa yrittäneeni viimeiseen asti eikä varaa jossitteluun jäisi. Etsiydyimme kisapaikalle, vaikka kaikki kolme navigaattoria kieltäytyivät toimimasta juuri, kun olisimme niitä tarvinneet, ja yövyimme keskustassa pienessä, vaatimattomassa hotellissa. Iltalenkillä istuskelimme hetken Aurajoen rannalla. Siinä vaiheessa minulla ja Finalla oli jo tuplanolla taskussa.

Koska kaksipäiväisissä kilpailuissa kisakirja jäi toimistoon yöksi, en uskaltanut hehkuttaa saavutuksellamme ennen kuin eilen, kun vihdoin näin mustaa valkoisella. Saimme Liedosta yhteensä neljä nollaa, joista yhdellä oli puoli sekuntia yliaikaa ja kolme muuta olivat hyväksyttyjä nollatuloksia. Kaksi niistä olivat peräkkäisiltä radoilta.


Olemme saavuttaneet kaiken - nyt sellaisenkin, mistä emme edes uskaltaneet haaveilla kakkosluokkalaisina. Pääsemme osaksi hieman isompia kilpailuja, joihin aivan kaikki eivät pääsekään. Se on loviisalaiselle nuorelle naiselle ja pienelle agilityjyrsijälle suurenmoinen saavutus. Vuolaimmat kiitokseni kuuluvat vanhemmilleni, jotka ovat antaneet minun kisata tämän kevään ajan huomattavasti normaalia enemmän ja Fannylle, jota ilman en olisi edes lähtenyt tälle nimenomaiselle kisareissulle! ♥ Tavoitteita emme enää aseta, vaan tästä edespäin ainoastaan nautimme kilpailuista, haasteista ja toisistamme radalla. Paineet ovat poissa. Minusta tuntuu, että nyt se agility vasta alkaa. :)

Nyt näemme kaiken tuplana.

Kymmenen syytä hymyyn

1. tänään oli vapaapäivä
2. sää on ollut upea, vaikka vuoden ensimmäinen ukkonenkin tuli koettua
3. saimme Hoin kanssa agilityssä kaikki uudet jutut toimimaan
4. Hoina teki jo ensimmäiset nopeat kepit kokonaan ilman verkkoja, vaikka toistoja verkoillakin on takana yhteensä vain viitisentoista (nyt ilman verkkoja siksi, että ne ehdittiin jo korjata pois)
5. tokotreeneissä sain paimenelta sekä ruudun- että hypynkyttäysmoodin pois päältä
6. minusta tuntuu, että meistä tulee ehkä sittenkin jotakin!
7. ajelin ympäri Loviisaa 20km/h vain ihaillen kaunista kotikaupunkiani
8. sisko teki meille mahtavat salaatti-majoneesivoileivät
9. ilmoittauduin Finan kanssa sittenkin vielä ainakin kuuteen starttiin...
10. teimme Hoinan kanssa ihka ensimmäisen lyhyen pyöräilylenkin ihmisten ilmoilla ehjin nahoin

Vuosi pulkassa

 

Hoinamoinen, (poikakaveri väänsi nimimuunnelman Väinämöisestä, kun käänsin hänelle Kalevalaa :D) rakas pieni suikeroni täyttää tänään kokonaisen vuoden! Siinä missä Rillan kanssa aikoinaan tässä vaiheessa pyyhittiin hikinoroja otsalta ja huokaistiin helpotuksesta siinä toivossa, että kaikki pentuhölmöilyt olisivat vihdoin ohitse - ja olivathan ne onneksi - voisin klikata Hoinan ensimmäisen vuoden ikuiselle repeatille elämäni nauhurissa. Miten ihana ja vaivaton onkaan pieni, viaton bordercollielapsi voinut olla! Jos olet jostain syystä jäänyt paitsi Hoinan tarinasta, tämä päivä on mitä parhain sen lukemiseen - tai ehkä jopa uudemmankin kerran.

Melkein jokainen tuttu ja vieras vastaantulijakin on joskus kysynyt minulta, miksi Hoinan nimi on se mikä se on. Mistä nimi tulee ja tarkoittaako se jotakin? Hoina on nepalilainen sana, jonka bongasin aina yksittäisenä, hauskalta kuulostavana sanana poikakaverini puheessa. Sen kirjoitusasu ja lausuntakin asettuivat suomalaiseen suuhun niin luonnollisesti, että erään kerran automatkalla tuumin sen olevan kiva nimiehdokas mahdolliselle uudelle koiralle. Innoissani mainiosta ideasta kysyin poikakaveriltani sanan käännöstä tekstiviestitse - "voi kunpa se tarkoittaisi jotakin jännittävää!" - mutta vastaus oli lievä pettymys. Hoina on kieltosana, joka vastaa aika pitkälti englannin "there isn't (something)" eli että jotakin ei ole jossakin. Lisäksi ho-verbi (joka siis kielletään muuttamalla se hoinaksi) on itsensä esittelyn olla-verbi. Jos siis haluan sanoa, että minun nimeni ei ole Hoina, sanoisin sen näin: "Mero naam Hoina hoina." :D Hauskin juttu tässä on se, että nimen hokeminen onkin pitkälti riittänyt ainoaksi Hoinalle osoitetuksi kielloksi. Ehkä se oli käänteinen enne?

Huolimatta siitä, että on kyse lapsen suuresta päivästä, emme pidä juhlavastaanottoa, vaan vietämme puolet päivästä tokoguru Elina Niemen koulutettavina ja toisen puolikkaan harjoittelemme pyöräspringerissä ravaamista. Lisäksi saatamme hieman heitellä Hoinaperon lahjaksi saamaa hienoa pinkkiä frisbeetä... :) Varsinaiset kemut meillä on vasta sunnuntaina, kun koko L-pentue pääsee tapaamaan toisiaan agilityvalmennuksen merkeissä! Onnea ihana!

My kind of Wappu

Johan oli koiramainen vappu! Vielä aattoiltapäivänä minulla ei ollut suunnitelman tynkääkään siitä, miten arkipyhäni viettäisin, mutta suureksi iloksemme Roosa ja Penni tarttuivat extemporé-yökyläkutsuuni ja tulivat varmistamaan, ettei vappunakaan olisi koiratouhuista puutetta. Vain kolmisen kuukauden ikäerolla naperot tulivat oivasti toimeen kotioloissakin eikä meno juuri poikennut pelkästään oman koirapakan pyörittämisestä. Ihan superia! Ehdittiin paistaa vappuateriamme suoraan ruokapöydässä fondue-padassa, käydä kahdella pidemmällä lenkillä ja treenaamassa agilityäkin: kumpikin koetimme myös toistemme paimenia ja likat toimivat lainaohjaajan kanssa ihan kuin oma olisi ollut kartturina - Hoina mennä kaahotti salamavauhdilla aivan liian nopeasti joka paikkaan (:D) ja Penni puolestaan ohjautui nätisti rauhallisemmin juuri sinne, minne sitä ohjattiin. Verkkokepitkin saatiin korkattua vihdoin ja viimein!

Ipanat olivat kyllä niin totaalisesti kuin äly ja väläys keskenään: Penni mennä vingutti Hoinan rakasta minitennispalloa aivan tämän nenän edessä pitäen huolen siitä, että toinen varmasti ärsyyntyisi, kunnes Hoina sai temppuilusta tarpeekseen ja taiteili pallon sängyn alle. Sitten Hoipeli sukelsi sekin kokonaan sängyn alle pallon perään kapeuttaan hyväksikäyttäen ja jäi tahallaan mälväämään pientä keltaista aarretta sinne, minne kaveri ei mahtunut. Penni joutui tyytymään raapimaan päätään, kun ei voinut käsittää, miten niinkin iso koira saattoi kadota niin pieneen rakoon. Voi toista! Paimenlapsilla oli siis vähintään yhtä hauskaa kuin omistajillansa ja kaavailimmekin Roosan kanssa jo uusia seikkailuja tulevalle kesälle.

Finan kanssa olemme epätoivoisesti agitelleet puuttuvaa tuplanollaa jahdaten, mutta lienee jo aika hyväksyä, että tänä vuonna meidän SM-kisamme jäivät kahdesti alle puolen sekuntin ja kerran renkaan kehikon päähän. Olisihan tässä vielä neljille kisoille tilaa - ja varmaan ne ilmoitankin - mutta liikoja ei liene järkevää odottaa. Jos vaan välivuosi pärähtää tulevalle lukuvuodelle, yritämme toki uudelleen ja siinä tapauksessa olla  myös jättämättä tuplanmetsästystä viimeiseksi. Niillä ylimääräisillä nollilla ei paljon meidän suoritusajoilla tee mitään, jollei kansallisiin mestaruusmittelöihin vaadittavaa kaksoispottia ole kasassa. Toisaalta ei sellainen koirakko, joka paukuttaa kontakteja ja ehtii nipinnapin hitaimpiin kolmosten etenemiin, kyllä rehellisesti sanottuna ansaitsekaan SM-paikkaa. Olisipa vaan voinut sitten sanoa kisanneensa mestiksissä saakka ja kokeneensa sen kisafiiliksen ihan omakohtaisesti!

Ruma uni

Varoitus: Seuraava teksti ei ole kovin suositeltavaa luettavaa
hiljattain koiransa menettäneille tai muuten raskaasta tai ällöttävästäkin
aiheesta ahdistuville, saati niille, jotka tunsivat ihanan Saran paremmin. Aihe
todella ahdistaa itseänikin niin paljon, että se on pakko purkaa sanoiksi.
Kenenkään ei ole mikään pakko lukea seuraavaa.

Pari viikkoa sitten minulla oli todella huono päivä. Sellaista päivää, niin huonoa, minulla ei ollut vielä koskaan ollutkaan. Ahdistus kummitteli mielessä heti, jos unohdin sen tietoisesti häätää pois, ja vain ohikulkijan kohtaaminen vaati keskittymistä ja itkun pidättelyä. Kun ensimmäistä kertaa oikeasti pitkältä tuntuneen työpäivän jälkeen ajoin yksin kotiin, en voinutkaan enää taistella tunnetta vastaan, vaan koitin lähinnä nähdä jotakin suurten silmän pintaan kohonneiden kyynelmuurien takaa.

Tuota huonoa päivää edelsi kaamea painajainen maailman sydämellisimmästä koirasta, rakkaasta, viime jouluna edesmenneestä Sarastani. Koko yö oli silloin musta ja raskas, niin ahdistava, etten pysty edes kuvailemaan sitä. Unessani Sara heräsi henkiin, kun luulimme sen olleen jo kuollut. Sen sijaan, että muru olisi ollut oma pirtsakka ja pippurinen itsensä, se olikin kuin ontto kopio itsestään. Se oli huonommassa kunnossa kuin se koskaan oikeasti oli, ei jaksanut kävellä, ei oikein pystynyt hengittämään eikä ollut läsnä. Painajaisessa vietin sen kanssa pitkän ja pimeän yön sitä hoitaen ja jonkin tuntemattoman kerrostalon pihassa monta kertaa pissattaen, ja toivoin, että se jo vihdoin kuolisi. Sara oli herännyt henkiin, eikä millään kuollut. Jouduin katsomaan sen kärsimyksiä koko yön pystymättä tekemään mitään.

Unessa Sara oli vain haamu itsestään - tutun näköinen kaveri mutta kuin ontto nukke. Silmät olivat yhtä tyhjää, sisällä oli vain tyhjää, se ei ollut minun Sarani. Aamulla heräsin yltäpäältä hiessä ja purskahdin itkuun. Minusta tuntui kuin kaunis muisto Sarasta olisi tärveltynyt kokonaan. Aina kun vain erehdyinkin muistelemaan edes sen kiiltävän mustaa turkkia, ahdistus vyöryi päälleni eikä suostunut katoamaan. Enkö enää koskaan voisi ajatella kauneinta sisupussiani ilman painajaisvaikutusta? Miksi Finakin kiehnäsi sinä aamuna niin paljon minuun ja tuijotti suurilla tummilla silmillään? Oliko sekin nähnyt saman unen?

Vaikka tapauksesta on tosiaan jo se yli kaksi viikkoa aikaa, joudun vieläkin taistelemaan valtavaa pahaa oloa ja itkua vastaan ja silti ne vain tulevat. En voi käsittää, että saatoin nähdä niin hirveän unen Sarasta. Kun sen kunto joulun alla heikkeni vähitellen, näin kauniita unia rituaalisista viimeisistä kävelylenkeistä mökin metsässä. Aurinko paistoi ja tunnelma oli vapauttava ja hyväksyvä. Rillasta ensimmäiset unet näin vasta yli puolen vuoden jälkeen sen poismenosta, ja nekin olivat aina kauniita jälleennäkemisiä - pelkkää riemua siitä, että sainkin vielä yhden leikkihetken lisää sähikäiseni kanssa. Niinä aamuina oli ainoastaan hyvä olo.

Rillan viimeisellä matkalla en ollutkaan mukana, ja tällä hetkellä olen hyvin onnellinen siitä. Tiedän, että painajainen Sarasta juontaa juurensa lopetushetkeen, joka ei ollut millään tavalla kaunis, mutta tuntui silloin lohdulliselta eikä koskaan tietoisesti minua häirinnyt saati sitten ahdistanut. Akuutti tilanne jouluaattoaamuna - mitä muuta olisimme voineet odottaa kuin paljon kaupungin ulkopuolella olevaa kivistä, kylmää navettaa, jossa vähintään yhtä kylmälle metallipöydälle Sara antoi viimeiset ruumiinlämpönsä. Siskoani pyörrytti. Äiti pyyteli meiltä anteeksi karuja olosuhteita, mutta sanoin, ettei se haitannut. Pääasia oli, että Saran ei tarvinnut kärsiä yhtään ylimääräistä. Silti se hetki, jolloin näin jo menehtyneen, onton lämpöisen rakkaani nenästä tippuvan nestepisaran metallipöydälle - se aiheutti tuon karmean painajaisen. Siihen pisaraan kulminoitui koko totuus siitä, että pienen mustan elämä oli oikeasti ohi, että se oli vain ontto ruumis enää. Ei ne löysät raajat tai hiljaisuus vaan se yksi pisara. Miten paljon sen onkaan täytynyt minua alitajuisesti ahdistaa. Miten paljon haluaisinkaan pyyhkiä tuon ruman unen pois.

Toyota-täti

Minut ristittiin tänään uudelleen - Toyota-tädiksi. Syy löytyy alla olevista kuvista ja autokoulun kakkos- (krhm, anteeksi, siis tätä nykyä) syventävästä vaiheesta. Ajelin tänään maksa ja perna toisiaan lujaa rutistaen Kulloon ajoradalle vain koska oli pakko. Kuka oikeasti haluaa liukastella tahallaan, jotkut jopa huvin vuoksi? Minulle riitti parinviikontakainen mökkitien alta sortuminen ja siltä ulos suistuminen...

Mutta miten olinkin niin ulapalla, että luulin saavani aamupäivällä keveän (jännityksen)laskun parin tunnin teoriasessiolla? Vielä mitä! Kukaan ei kertonut minulle, että pitäisi törmätä seinään 10km/h saati sitten joutua istumaan autossa ylösalaisin! Toisaalta ehkä ihan hyvä niin, muuten olisin saattanut keksiä jonkin kivan tekosyyn olla kokonaan menemättä. :D Hyvä etten pyörtynyt ja oksentanut sen auton kattoon - tai siis jälkimmäistä ensin.

Loppujen lopuksi koko systeemi oli aika hauska (kuinkahan monta kertaa minun pitää vielä päätyä samaan lopputulokseen ennen kuin uskon, ettei etukäteen panikoimisessa ole mitään älliä?) ja aika kului nopeasti. Vähän kyllä hurjistuttaa, miten pahasti tuolla liikenteessä voikaan käydä jo pienillä nopeuksilla...  Ruokatauon - josta minulle ei paljon iloa ollut, sillä unohdin hermostuksissani ottaa eväätkin mukaan - jälkeen siirryimme radalle, joka onnekseni oli mahdollisimman huonosti liukastettu. Ryhmämme sai surutta vetää kasteltuja kurveja jopa 70km/h ja silti jarrutus onnistui vielä todella hyvin ja nopeasti. Minun ei siis tarvinnut toistaa ojaanajon jälkeisiä liukkaita painajaisiani tosielämässä!

Vetäjä valisti meitä erityisesti autossa olevien irtotavaroiden kovassa vauhdissa saamasta massasta ja myös tarkisti jokaisen auton sisätilojen nykytilanteen. Kun hän näki ovelta, että takapenkilläni on koiranboksi, saatoin jo nähdä voitonriemuisen ilmeen: "Ai jahas, mitäs sulla täällä onkaan?" Oli muuten kokemisen arvoinen hetki, kun hän huomasikin kevythäkin olevan turvavöin köytetty ja kahden penkin väliin puristettu! :)  "No katos tätä, ei oo totta! Siis täähän on vöillä kiinni! Ihan itsekö sä tän olet keksinyt tän ja viritellyt tänne?" No ei kuule, kun joulupukki! Kun siinä lyhyen sananvaihdon jälkeen vetäjä totesi mun tietävän oman autoni asioista aika paljon (mm. edellisenä iltana olimme sattumalta juuri vaihtaneet siihen renkaat ja tarkistaneet niiden paineet), minut toivotettiin tervetulleeksi kouluttautumaan ajonopettajaksi - toistamiseen. Ensimmäinen kerta oli viikko takaperin arvioivan ajon jälkeen. Ei vissiin ihan negatiiviseksi tulkittavaa palautetta? :D

Oikeastaan minulla ei kyllä alunperin ollut mitään muuta kerrottavaa kuin se, miten ihanalta Wunderbaumilla varustettu auto voi tuoksua. Jos minulta ovatkin kaikki teinivuosien järkytykset jääneet kokeilematta, tämä hullutus varmaan suotakoon? Meille ei ole ikinä saatu ostaa tuoksuhärpäkettä vanhempien autoon, joten nyt omaan autooni ostin niitä kertalaakista varastoonkin. Ah! Voisin vaikka asua siinä tuoksussa! Sääli, ettei hajumolekyylejä saa täällä blogissa jaettua! Ostakaa siis omat Wunderbaumit ja olkaa ihmisiksi liikenteessä! Ainakin minulla on maailman kallein lasti kyydissäni, tulevanakin viikonloppuna. :)