Uusin silmin

Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet melko tylsät mutta opettavaiset. Olen maannut puolitoista viikkoa sohvalla ensin kuumehorroksessa, sitten kamalassa nuha- ja yskätaudissa ja lopuksi kolmiolääkehuuruissa. Koirat eivät ole puoleentoista viikkoon päässeet kuin pari kertaa kunnon lenkille, kun olen saanut lenkitysapua. Ne ovat pääasiassa siis maanneet puolitoista viikkoa sisällä. Tänään, kun olen pystynyt olemaan ensimmäistä päivää koko päivän joten kuten jaloillani, kaksi kuolinvuodettani ovat olleet vielä yllättävänkin varattuja! Olen aina tiennyt, etteivät koirani ole useista tylsistä päivistä moksiskaan, mutta että ne ovat maanneet kanssani sängynpohjalla melkein kaksikin viikkoa - eivätkä ne ole vain sietäneet sairaslomaa vaan oikeasti nautiskelleet: venytelleet, vetäneet hirsiä ja kääntäneet kylkeä aina vain makeampaan asentoon!

Arvaako kukaan, miksi likkojen uusi yhteinen kutsumanimi on bedbugs? :D

Lisäksi minun on pitänyt jo muutama viikko sitten kirjoittaa Hoinasta. Muuton jälkeinen stressaaminen ja Hoinan ongelmien pohdinta päättyi lähestulkoon täysin siihen surkuttelevaan blogimerkintään noin kuukausi sitten. Ehkä tuo koira osaa lukea ja tajusi, että nyt hihnan toinen pää on tosissaan huolissaan. Tai ehkä muutosta on vain kulunut tarpeeksi aikaa ja kaikki äärioireilu johtuikin vain muuton aiheuttamasta stressistä. Välillä minusta on tuntunut siltä, että joko Hoinalla, minulla tai meillä molemmilla on jonkin sortin rajatilahäiriö - onko koira helppo ja ihana vai vaikea ja kamala? En ole tiennyt, olenko minä niin sekaisin, että kuvittelen Hoinalle ominaisuuksia, joita sillä ei ole, liioittelenko vain. Joka tapauksessa nyt, kun kaikki tutut ja tuntemattomatkin ihmiset ovat kommentoineet Hoinan muuttunutta käytöstä, uskallan uskoa omat havaintoni todeksi. Hoinasta on tullut ihana ja rento - rennompi kuin koskaan.

Näinä menneinä sairaslomapäivinä olen nähnyt Hoinasta aivan uusiakin piirteitä. Edellisessä kodissamme Hoina oli toisinaan poissaollessamme selvästi säikähtänyt jotakin, koska se oli välillä kotiintullessamme hermostuneen ja pelokkaan oloinen. Se käytännössä asui neliömetrin kokoisen ruokapöytämme alla eikä välttämättä tullut edes kurkistamaan, kun tulimme kotiin päivän päätteeksi. Siksi tällä viikolla on ollut ihana nähdä, miten Hoina on syvässä unessa aivan keskilattiallakin ja missä tahansa huoneessa jalat taivasta kohden, eikä välttämättä edes herää, vaikka itse liikkuisin kotona huoneesta toiseen. Lisäksi sen säikkyminen ja unen pelokas keskeytyminen on jäänyt lähes kokonaan pois. Kaiken kukkuraksi lenkit koirien kanssa ovat olleet nykyään aivan ihania, ja olen voinut olla aidosti ylpeä upeasti hihnassa kulkevasta paimenkaksikostani.

Rentous on näkynyt myös siinä, että Hoinasta on tullut melkein pahempi kainaloinen kuin Chhaina on! Enää en pysty arvaamaan, kumpi koira aamulla venyttää itsensä selkääni vasten ollessani vielä puoliunessa. Lisäksi Hoina uskaltaa nykyään jopa nukahtaa syliin ihan kunnolla, kun se on yleensä pienestäkin hipaisusta ottanut muristen hatkat ja mulkaissut tönäisijää todella pahasti. Reilu viikko sitten äitini totesi kotona käydessämme, että minulla on maailman ihanimmat koirat, ja silloin olin haljeta onnesta, sillä äiti on välillä ollut helisemässä perheen suuremmassa talossa suurempia leikkejä leikkivien koirieni kanssa. Ennen Hoina reihaantui rapsutuksistakin eikä millään malttanut olla rauhassa - nyt se istui äidin rapsutellessa sitä nätisti tai kiipesi äidin syliin ja huokaisi syvään rapsutuksista nauttien. Äitikin näki siis selvän muutoksen.

Minulla todella on maailman ihanimmat mukelot, ja olen niin onnellinen, että Hoina näyttää selvästi onnellisemmalta! Loppujen lopuksi siis muutto taisikin tehdä Hoinalle hyvää, vaikka aluksi otimmekin takapakkia. On toki olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että edellisessä kodissamme oli oikeasti jotakin outoa, kuten herra B on alusta asti epäillyt: meillä itsellämmekin oli nimittäin ajoittain siellä asumisen aikana pahoja univaikeuksia, jotka katosivat samantien uudessa kodissa. Kuulostaahan se hassulta, mutta toisaalta jos jokin siellä vaikutti meihin, niin miksei se olisi vaikuttanut herkkis-Hoinaan?

Koska arjesta on tullut viimeisen kuukauden aikana lähes juhlaa, olen nauttinut Hoinan kanssa tokoilustakin aivan uudella tavalla. Lähtökohtani treeneihin on ollut tuloksellisuuden ja suoritussuunnitelmien sijaan vain se, että koiran itsevarmuus kasvaisi tokossakin ja että se näyttäisi nauttivan treeneistä. Saimmekin viikko sitten meilitse tiedon tokokokeeseen yllättäen pääsystä, joten huolimatta sairasteluni takia täydellisestä treenin puutteesta näin juuri kokeen alla olemme huomenna illalla menossa testaamaan hauskaa yhteistyötä myös avoimeen luokkaan! Tuloksesta viis - haluan vain, että tuomari sanoisi meille jotakin positiivista yhteistyöstämme, sillä siihen on nyt panostettu enemmän kuin koskaan. :) Koetta ennen saan kuitenkin jännittää vielä huomista, ensimmäistä työpäivääni uudessa kesätyössä, koska valitettavasti sairastelu siirsi myös töiden alkua muutamalla päivällä. Aivan kunnossa en ole vieläkään, mutta sain luvan mennä töihin nuhassa ja yskässäkin, joten pääsen vihdoin aloittamaan!

Yhden yön juttu

 

Vihdoin me teimme sen. Sen, minkä olimme aikeissa tehdä jo viime kesänä, mutta päätimmekin lähteä Rodoksen lämpöön. Sen, minkä olimme aikeissa tehdä viime syksynä, mutta sää olikin todella huono. Sen, mihin vetosin Chhainan ottamista pohtiessani: olisihan se ihanaa, kun vaelluksilla kummallakin olisi oma koira! Teimme siis ensimmäisen yön yli jatkuneen telttavaelluksemme koirien kanssa viime viikonloppuna.

Suuri sikovuori

Eipä silti, ei tämäkään kerta ollut täysin itsestään selvä, sillä säätiedotukset heittelehtivät niin, että kun piti sataa, paistoi, ja kun piti paistaa, satoi. Jouduimmekin siirtämään lähtöämme yhdellä päivällä ja lyhentämään vaellusta yhdellä yöllä. Matkasta emme kuitenkaan tinkineet, joten panimme vain jalkaa ja tassua toisen eteen kahta kauheammin. Onneksemme säätiedotusten epäluotettavuus piti pintansa myös vaelluksemme aikana, joten pelättyjen sateiden sijasta saimmekin aivan täydellisen patikointi-ilman!

Näin ensimmäisellä kunnon vaelluksellamme tyydyimme suhteellisen tuttuihin maastoihin mökkimme lähettyvillä, Portimon poluilla, Haminassa. Reittimme varrelle osui sopivasti kaksi laavua, joiden pihapiiristä löytyi niin tulentekopaikka kuin ulkohuussikin, joten me kaksijalkaiset vältyimme seuraamasta koirien näyttämää esimerkkiä kyykkypissoista. Aikomuksenamme oli alunperin edetä ensimmäisenä päivänä vain reiluun puoleen väliin, noin 10 kilometriin, mutta koska alkutaival meni huomattavasti oletettua ripeämmin, päätimme tempaista saman päivän aikana vielä toiselle laavulle reilun 15 kilometrin päähän lähtöpisteestämme. Voin kertoa, että se oli melkoinen suoritus kahden koiran ja kahden rinkallisen kanssa näin ensikertalaiseksi! Olenhan toki ollut juniorina partioleireillä ja ottanut osaa myös suureen seikkailuun Taruksen jättileirillä vaelluksineen, mutta emme me silloin joutuneet kantamaan aivan kaikkea mukanamme - emme esimerkiksi edes yhden päivän ruokia.

Koska luonnossa liikkuminen on sekä minulle että miehelleni todella mieleistä, olen osannut käyttää alennushetket ja lahjakortit etukäteen hyvissä ajoin, jotta kummallekin koiralle on saatu omat retkireput. Likat saivat siis kumpainenkin kantaa omat tavaransa: ruuat, kipot, 2 x 0,5l vettä kumpainenkin sekä ensiaputarvikkeet. Lähtöpaino koirien repuilla oli - tietysti hyvin tarkasti tasapainotetusti - suunnilleen 1,5 kiloa koiraa kohden, mutta painohan totta kai keveni sitä mukaa, kun vesi- ja ruokavarastot hupenivat. Niin oli asian laita onneksi meidän ihmistenkin rinkkojen kanssa, kun kilpaa natustelimme omia kantamuksiamme kevyemmiksi!

Leiritulet ensimmäisellä laavulla, Kuntohuhtalla

Ensimmäiselle laavulle noin viiden kilometrin patikoinnin jälkeen saavuimme jo ennen puolta päivää, joten tankkasimme itsemme siellä aivan rauhassa ja kuivatimme kastuneita tai hiostuneita vaatteitamme - joista minä menin polttamaan sukkani uhrauskuntoon ja agilitykenkäni kantapäät koppuroiksi. Parin tunnin tauon jälkeen noin kilometrin kuljettuamme Chhaina alkoi selvästi väsyä, jolloin kannoin sen reppua käsissäni kolmisen kilometriä seuraavalle taukopaikalle. Näiden etappien välillä koirat saivat myös luonnetestiharjoituksen, kun maastossa lymyilleet sotilasharjoittelijat ampuilivat laukauksiaan ja hyppelehtivät sinne tänne. Chhainaa ihmetyttivät onneksi itse vihreät heput enemmän kuin paukahdukset!

Aivan ennen viimeistä loppurutistusta tein onnekkaan kartanlukuvirheen: kun tarkoituksenamme oli kiertää eräs "vuori", kuten se oli nimetty, ohjasinkin meidät sen yli. Huomasin virheeni jo heti alussa, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa, kun huomasimme vuoren päälle merkityn näkötornin. Se rakennelma ylsikin sitten sellaisiin korkeuksiin, että jopa minua huimasi sinne kavutessa, vaikka Empire State Buildingistäkin on tullut aivan rauhassa maisemia katseltua!

15,3 kilometrin jälkeen yövyimme toisen laavun liepeillä, koska siten tajusimme pystyvämme käyttämään huussia ja ruuantekopaikkaa sekä aamulla että illalla. Pienen iltanuotion jälkeen asetuimmekin jalat ja selkä hellinä, hyvin useaan vaatekerrokseen ja makuupusseihin paketoituina telttaan nukkumaan. Laavulle tuli vielä jokin porukka illalla, mutta onneksi koiratkaan eivät välittäneet heidän äänistään. Kova maa, särkevät lihakset, kirkuvat kuikat ja hanhet sekä pieni vilu pitivät meitä kuitenkin melko huonossa unessa koko yön. Oma pelastukseni oli löysä pötkö Chhaina, jonka saatoin vetää raotetun makuupussini alle säteilemään lämpöään myös minun paitakerrosteni läpi.

Aamupalan ja teltan purkamisen jälkeen aloitimmekin sitten viimeiset, edelliseen päivään verrattuna kepeät nelisen kilometriä hymyillen - joskin meillä molemmilla toinen nivunen hieman vihoitteli, joten tahti oli hitaampi. Vara-akulla ja toista kännykkää jatkuvasti varmuuden vuoksi suljettuna pitämällä kykenimme säästämään puhelinten akkuja niin, että sain nauhoitettua koko matkan Sports Trackerille, jonka piirtämästä kartasta käy ilmi paitsi kuljettu matka kartalla, myös patikan pituus (18,77 km) ja kävelymatkojen yhteiskesto (6:26). Vastaavia tiivistelmiä on ihana säilyttää muistona!

Alin © kuva B. Ghimire

Vaelluksen aikana koin itse henkilökohtaisesti monia upeita tunteita. Ensinnäkin rakastan maastokarttojen lukemista, ja vuosien jälkeen se tuntui todella mukavalta! Puhelinten GPS-ohjelmat pysyivät siis nautinnon ja seikkailun takaamiseksi visusti taskussa koko matkan ajan, vaikka matkan ajan nauhoitin olikin päällä. Mitä koiriin tulee, olen niistä todella ylpeä. Olin todella yllättynyt, miten painavakaan reppu ei vaikuttanut Hoinan kävelyyn ollenkaan - Chhainan osalta olin jo valmistautunut koiran repun osittaiseen kantoon sekä koiran tottumattomuuden että luultavasti vielä kehittymässä olevien selkälihasten takia. Lisäksi jo ensimmäisellä laavulla mietin onnellisena, miten ihanaa on, kun koirien voi antaa huoletta kulkea ja olla taukopaikoillakin vapaana. Vaikka ne ajoittain hävisivätkin näkyvistä, en huolestunut kertaakaan, sillä niiden työhän on olla lähellä. Eivät ne mene kauas - ja laavuilla ne itse asiassa oikein nautiskelivat grillitulista yhdessä kanssamme rauhassa alustallaan loikoillen.

Nyt puoli viikkoa myöhemmin vietän viimeisiä kesälomapäiviäni yli 38 asteen kuumeessa kotosalla, mutta en suoraan pane sairastumista vaelluksella vilustumisen piikkiin - ennemminkin voisin veikata, että jos asialla on jotakin tekemistä reissumme kanssa, niin luultavasti kehoni reagoi vain jälkikäteen yhtäkkisen suureen fyysiseen stressiin. Kuten sanottu, edellisen kerran kannoin rinkkaa joskus 13-vuotiaana ja silloin vain kolmasosan tuosta matkasta, jonka nyt kuljimme päivässä! Kivuista ja säryistä huolimatta vaellus oli ikimuistoinen ja mahtava uusi kokemus. Lisäksi opin muuten todella tutuista mökkimaastoistammekin paljon uutta! Suunniteltujen koirien lepopäivien määrä on nyt tietysti kasvanut sairasteluni takia, mutta kovin tyytyväisiä nuo ovat olleet ihan sohvalla loikoiluunkin. Varsinkin Chhainalle matkan pituus, kantamukset ja haastava maasto olivat silminnähden raskaat. Seuraavaa vaellusta ei ole vielä kaavailtu, mutta siihen olisi jo kovin halua. Jos tänä vuonna teemme vielä päiväretkiä pidemmän yövaelluksen, se tapahtunee aikaisintaan syyskuussa säiden salliessa - ja testattuja yövaellusreittejä saa mielellään koska vaan ehdotella täällä blogissa! Nyt palaamme kuitenkin pikku hiljaa takaisin normaaliin arkeen ja minä uuden työpaikan myötä kesätyöläiseksi.

Tämä merkintä on osa Hurttahuoneen harrastushaastetta. Osallistukaa toki tekin!

Iloja ja suruja

Loma! Meillä alkoi nyt vapusta viikon yhteinen ja minulla henkilökohtaisesti kahden viikon loma ennen kesätöiden alkua. Vapun vietimme yhdessä kaverini Miran kanssa Turussa - aattona kotona herkutellen ja Cluedoa pelaten ja vapunpäivänä Vartiovuorella piknikistä hyvässä säässä nauttien. Eilen ajoimme sitten jo Loviisaan parin yön välietapille ennen huomisia Hoinan agilitykilpailuja ja viikon mökkilomaa. Suunnitelmissamme on tehdä parin yön telttavaellus koirien kanssa, joten varautukaa ensi viikolla huimaan seikkailukertomukseen, mikäli sää ei pilaa suunnitelmiamme. :) Lisäksi on pakko päivittää Hoinan lenkkikuulumisiakin: viimeiset kolme viikkoa ovat menneet loistavasti, ja olemme voineet tehdä pitkiäkin lenkkejä vilkkaidenkin teiden varsilla ja kolisevalla teollisuusalueella!

Sitten hieman huonompiin uutisiin, joiden takia koko vapun juhliminen olisi varmasti jäänyt väliin, ellei sen ohjelmaa olisi etukäteen ollut suunniteltu. Viikko sitten ollessani Vääksyssä kasvattajan peruskurssilla, sain Herra B:ltä surullisen tiedon, joka on takuulla saavuttanut jokaisen meistä kuluneen viikon aikana. Nepalin maanjäristys ja sen jokapäiväiset jälkijäristykset ovat laittaneet suuren osan kaikesta infrastruktuurista maantasalle, ja valitettavasti myös ihmisuhrien määrä on ollut järkyttävän suuri. Nekään, joiden koti on vielä pystyssä, eivät uskalla mennä koteihinsa vaan nukkuvat teltoissa aukeilla paikoilla, sillä jälkijäristykset eivät ota loppuakseen.

Luojan kiitos Herra B:n perhe ja koti on kunnossa, vaikka järistyksen keskus olikin hänen kotimaakunnassaan. Kulunut viikko on kuitenkin ollut todella raskas, kun joka kerta puhelimen soidessa sitä pelkää pahinta. Tilanne hyväonnisillakin on maassa todella huono ja epävarma. Jos siis karkkipäivä tuntuu turhalta näiden uutisten jälkeen, voit auttaa ihan jo pelkästään lahjoittamalla karkkirahasi yhdeltä viikolta Nepalin maanjäristyksen uhreille, selvinneiden sekä fyysiseen että henkiseen hoitoon sekä tulevaisuudessa jälleenrakennukseen. Vaikka näihin kamaliin uutisaiheisiin turtuu hyvin nopeasti, hätä siellä ei häviä minnekään - esimerkiksi edellinen suuri jälkijäristys on ollut tänään. Tässä on yksi mahdollinen tapa lahjoittaa suoraan valikoidusti Nepaliin. On ollut hienoa nähdä, miten aktiivisesti nepalilaiset täällä Suomessa ovat tukeneet toisiaan ja rynnänneet vapaaehtoisiksi kaatosateeseen rahalippaiden kanssa. Joka kerran lippaaseen rahaa laittaessani olisin halunnut halata kerääjää, enkä ole voinut olla synkistelemättä: entä jos juuri hän on menettänyt kotinsa, rakkaansa tai perheensä tai pahimmassa tapauksessa kaikki kolme kerralla?

Lopuksi vielä taas hieman positiivisempi ilmoitusasia: Hapsutassu.com on valittu mukaan Suomen ensimmäiseen blogiportaaliin, Hurttahuoneeseen! Portaali on vasta aloittelemassa toimintaansa, joten lisätietoa tästä yhteistyöstä tullee myöhemmin. Nyt me painumme lomailemaan!

Hyvä viikko

 

Kuva © Katri Pietilä

Hoinalla on ollut hyvä viikko. Olemme voineet tehdä useampanakin päivänä jopa huikean kolmen kilometrin lenkin ilman, että Hoi olisi säikähtänyt matkan varrella - mutta mikä parempaa, ei vain niin, vaan myös niin, että se on kävellyt löysin hihnoin, haistellut ja oikeasti nauttinut lenkistä! Matkalla olemme törmänneet kiljuvaan laumaan päiväkotilaisiakin, eikä sitten taas sellainen ole Hoinaa haitannut yhtään. Koska koko mennyt viikko on ollut niin mukava, olen jo alkanut toivoa, että kaikki ne alun pelot tai yleinen epäluuloisuus olisivat vain johtuneet paikan uutuudesta eli Hoinan luonteenomaisesta reaktiivisuudesta ynnättynä tavallista korkeampaan stressiin. Tämä viikko vaan on ollut pitkästä aikaa niin miellyttävä ja itsellekin lenkeillä nautinnollinen, että teen kaikkeni, jotta tämä kehitys jatkuisi! Pitkiähän eivät nuokaan lenkit ole, mutta tuon matkan pystymme vielä pujottelemaan puistoissa, kuntopoluilla ja pikkuteillä. Jos ensi viikkokin jatkuu yhtä hienosti, voisimme koittaa jatkaa kuntopolkuja pidemmällekin. Joka tapauksessa on ollut ihanaa, kun ei ole välttämättä tarvinnut sanoa koirille juuri sanaakaan, vaan on voinut kiireettä antaa niiden haistella ja kuunnella itse linnunlaulua. :)

Chhaina taas aloitti puolitoista viikkoa sitten juoksunsa. En muista, mainitsinko asiasta täällä jo pari kuukautta sitten, mutta jos mainitsin, ne olivat vain jotkin haamujuoksut tai kenties Hoinan alkavia piskoja. Niinpä pikkulikka on nyt ollut treeneistä sivussa, kun taas Hoinan kanssa ollaan käyty agissa ihan kahdestaan. Ihanaa luksusta välillä! :) Lisäksi tänään tulimme Hoinan kanssa Loviisaan viikonloppuvisiitille. Chhainan jätin suosiolla Turkuun, ettei Nelsonia tarvitse stressata juoksuisella nartulla, sillä ainakin Finan juoksuihin se on reagoinut selvästi leikattunakin. Hoinalla onkin luvassa melkeinpä harrastusleiriä vastaava viikonloppu, sillä tarkoitus on tokoilla, käydä agilitaamassa ja hömppähakuilemassa sekä heitellä vielä frisbeetä, jos tuuliolot sen sallivat.

Kuva © B. Ghimire

Itse pääsin eilen yliopiston KV-siiven peesissä vierailemaan Turun pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa, mikä oli vähän kuin lapsi olisi päässyt karkkikauppaan, vaikka sanonta tilanteeseen nähden on hieman epäkorrekti. Karkkikauppa tuo paikka oli nimenomaan vain omasta näkökulmastani, koska pääsin kuulemaan hurjan paljon juuri sellaisesta työstä, joka itseäni tulevaisuudessa kiinnostaa, ja kyselemään vielä pääni tyhjäksi. Tunne oman alan löytämisestä on mieletön! Toisaalta kokemus ei tietysti todellakaan ollut vain innostava vaan myös silmiä avaava ja pysäyttävä. Kun kuulin, kauanko ihmiset saattavat pahimmillaan olla jo pelkässä päätöksenodotusprosessissakin, mietin monta kertaa, miten paljon siinä menee elämää hukkaan, miten pelottavaa kaikki voi tällaisen tulijan näkökulmasta olla ja mitä kaikkea muuta voisi tehdä, jos asiat olisivat toisin eikä tarvitsisi olla järjestelmän heittopussina. No tietysti kaikki on suhteellista; heittopussiuskin voi olla - ja ideahan tietysti on, että se olisi silti - pelastus.

Jotenkin en ole koskaan nähnyt itseäni hakeutumassa suoranaisesti mihinkään auttamistyöhön, kuten hoitoalalle, mutta tällaisten inhimillisten, laajojen elämäntarinoiden suhteen haluaisin kovasti saada edes yhden tarinan hieman onnellisemmaksi. Haluan, ettei kenenkään tarvitse pelätä. Toki samanlaista auttamistyötä on paljon muunkinlaista, mutta jo sivusta huomattavasti prosessillisesti ja henkisesti kevyempää työ- ja opiskeluperäistäkin maahanmuuttoa seuranneena tämä on aika luonnollinen valinta. Eli elämälläni on vihdoin suunta ja niin edelleen. :D Nyt kaikenlaista intoa puhkuen voinen painua pehkuihin, jotta pääsen aamulla ihmisten ajoissa usuttamaan ukkoja katoamaan metsään, jotta Hoinalla olisi hauskaa! Lennokasta viikonloppua!

Sisäinen kauneus on ulkoista tärkeämpää

...niin myös tässä tapauksessa! Saapa nähdä, mitä kaikkea tämän neidin varalle vielä keksitään! ;)

Oma koti kullan kallis

Olemme pian asuneet kuukauden uudessa kodissamme, ja tästä on kyllä tullut niin koti kuin vain olla voi. Ei ehkä yllätä, että sisustusintoni on taas päässyt valloilleen... Onneksi sentään ei tännekään ole tarvinnut hankkia juuri mitään uutta - pari valaisinta, matto ja kenkäteline. Tilan määrä on aivan luksusta edelliseen verrattuna, ja koska ikkunoita on kahteen päinvastaiseen ilmansuuntaan, täällä on todella valoisaa. Olemmekin jo nyt harmitelleet, että tästä on joskus opiskelujen jälkeen lähdettävä pois, sillä muuten emme varmaan muuttaisi tästä seuraavaan kymmeneen vuoteen ainakaan! Lisäksi asuinalue on ihana: lapsiperheitä ja koiranomistajia naapureina, yölenkeillä ei tule ketään vastaan ja vieressä ovat niin kuntopolut metsässä kuin isot pellotkin!

Koska meillä on yhdistetyt sisarussyntymäpäivät ja tupaantulijaiset sekä sukulaisille että minun ja Herra B:n kavereille jo huhtikuussa täällä Turussa, on ollut hirveä hinku saada paikat siihen mennessä kuntoon. Makuuhuone tosin on vieläkin täynnä laatikoita ja likaisten ikkunoiden näkeminen suorassa auringonvalossa alkaa melkein itkettää, mutta onneksi vielä on monta viikkoa aikaa. Sitä ennen ehdin kestitä vielä monet vieraat ja leipoa tarjottavaa pakkaseen. Nyt voi ihan erilailla tulla yövieraitakin, kun on enemmän tilaa ja yksi lisävuode vuodesohvan lisäksi. Maltan tuskin odottaa, että saan kaikkia ihania ystäviä tänne Turkuun!

Epävirallisesti terve

"Vaikka mää olenki tämmöne reilu kokone tapaus ni emmää pal paina!"

Chhaina kävi perjantaina neljän sisaruksensa kera Tampereella luustokuvissa. Koko sakki sai hienot tulokset ja terveet kuvat, joista Chhainan omat olivat eläinlääkärin mukaan vieläpä kaikista parhaat! Kuvautin lonkat, kyynäret, olat ja selästä LTV- ja VA-lausuntoihin vaadittavat kohdat. Kennelliittoon kaikki lähti priimana, eli A/A, 0/0 jne., ja jos nyt eläinlääkärin ylistykseen Chhainan luuston kelpaamisesta terveen koiran malliesimerkiksi on yhtään luottaminen, samoja tuloksia odotellaan takaisinkin päin. :)

Koko loppupäivä menikin sitten lapsosella aivan hiprakassa. Kotona vielä 8h nukutuksesta heräämisestä Chhaina seisoi aivan vinossa mutta muisti kyllä tapansa mukaan olla vinossakin kerjäämässä nappulaa kippoon ruoka-aikaan! Se on kyllä niin ihana tapaus, että ei paremmasta väliä! Odotin jo, että joku vika siinä on oltava, edes luustossa, mutta tyyppi sen kun täydellistyy entisestään. Nytpä siis, kun luustokin on terveeksi todettu, voimme hyvin mielin lähteä illalla ensimmäisiin agilityn möllikisoihimme. :)

Molemmat peltokuvat © B. Ghimire

Kettu Repolainen pilven reunalla...

...hännällään huiski menemään! Eilen pikkusiskoni soitti ja keskeytti minun ja Herra B:n ravintolaillallisen (Masalassa, missäpä muualla!) huohottaen ja huutaen: "Missä sä oot? Siis taivaalla on ihan sairaan isot revontulet, koko automatka Porvoosta ja näkyy kotipihaltakin!" Onneksi meillä oli enää mangolassi litkimättä, ja se vedettiinkin sitten sellaista vauhtia, ettemme siinä paljon ehtineet mausta nautiskella!

Jo kaupungin keskustassa näki - kun osasi katsoa - että taivas oli tavallista vaaleampi, ja naapuripelloilla kävimme toteamassa taivaankannen keskipisteessä sykkivän koronan. Tuntia myöhemmin pääsimme vihdoin heittäytymään selinmakuulle Ruskon pelloille huovan päälle ja aloittamaan hurjan kuvaussession.

No, kuten tuosta alla olevasta kuvasta näkyy, saapumishetkellä koitti pettymys, kun taivaalla näkyi enää himmeästi vihreää. Odotus kuitenkin palkittiin uudella roihulla, ja samaan paikkaan löysi sen parin tunnin aikana muutama muukin. Herra B:lle näin selvät revontulet olivat ensimmäiset ikinä, ja olipahan mahtavaa kokea juuri yhdessä se hetki - ja mahtavaa, että ensimmäinen kerta sattui vielä olemaan poikkeuksellisen upea näytös! Omat kuvani on otettu taas tavan tapaan ilman jalustaa - milloin kamera maahan, vilttimytyn tai kenkien päälle tuettuna - mutta Herra B:n vielä kamerassa odottavat, jalustalla otetut kuvat lienevät aika huikeita!

Kun ei enää kestä katsoa

Olen viime aikoina pyöritellyt Hoinaa ja sen pelkoja kovasti mielessäni, siis jo kuukausia. Yhden surullisen malliesimerkkilenkin jälkeen asia on palannut pintaan taas niin paljon, että olen pohtinut sitä silloinkin, kun ajatusten olisi kuulunut olla tenttikirjoissa. Siksi luvassa on nyt paremmin muotoiltu, pitkä kooste ajatuksistani, joita olen tällä viikolla kirjoittanut tai sanonut ääneen useammallekin ihmiselle. On mykistävää, että tähän asti meitä hyvin neuvoneiltakin on neuvot loppu.

Teimme siis pidemmän lenkin viime sunnuntaina, jolloin Hoina pelkäsi montaa kohdetta (yksi oli auditiivinen, kaksi visuaalista pelonaiheuttajaa) lenkin aikana ja lenkki oli sille painajainen, vaikka tarkoitus oli tarjota koirille ihanan rento sunnuntaikävely sumusateessa ilman kelloa tai kännyköitä. Chhainan kohdalla tämä tietysti toteutuikin, sillä se veteli tapansa mukaan koko ajan vieressä aivan rennosti.

Monet Hoinan reaktiot tulevat nykyään ihan odottamatta, koska pelonkohteita tulee uusia, ja mitä pidempi lenkki on (=pidempikestoinen stressi), sitä raskaampi lenkki on Hoinalle. Koirasta näkee, että se haluaa vain kotiin, ja sen kävely, olemus ja kaikki muuttuukin totaalisesti, kun se tajuaa kulkevansa kotiinpäin. Tuntuu, että tilanne pahenee vain iän myötä, sillä vielä vuosikkaana pidin Hoinaa aivan normaalina ja hyväpäisenä koirana, jolla toki oli yksi selvä traumaattinen pentuajan kokemus, joka aiheutti rajattua pelkoa samankaltaisiin ärsykkeisiin. Sille harkittiin pentuja, joista minä olisin halunnut koiran itselleni, eikä ollut mitään tällaista sekoilua - paitsi se yksi ymmärrettävä trauma, josta olen täällä blogissakin joskus kirjoitellut. Sittemmin jalostussuunnitelmat on kuopattu - jo yli vuosi sitten - enkä nykyään voisi kuvitellakaan vieväni Hoinaa esimerkiksi luonnetestiin, sillä se saisi sydänkohtauksen tai ainakin 100 uutta pelonaihetta arkeensa. Läpi se ei pääsisi ainakaan, mutta hylätynkin tuloksen voisin hakea, jos tietäisin, ettei se riskeeraisi arkea niin paljon. Sääliksi käy koirapoloa.

Nykyään olen tietoisesti ollut tiukoissa paikoissa kuin en olisikaan, siis täysin neutraali, mutta siltikin pidemmän lenkin lopuksi koira näyttää siltä kuin sitä olisi nuijittu päähän koko lenkin ajan. Jossakin vaiheessa tällaista pelottavaa, pidempää lenkkiä Hoina menee tilaan, jota kutsun hevosmoodiksi: en tiedä, miksi niitä hevosten silmälappuja kutsutaan, mutta Hoina siis kulkee ikään kuin laput silmillä ja yrittää selvitä vain tuijottamalla eteensä ja painamalla suoraan eteenpäin pysähtelemättä. Jos Chhaina pysähtyy haistelemaan, Hoina kääntyy huolissaan hoputtamaan eikä tosiaan haistele paljonkaan lenkin aikana. Viime aikoina olen oikein rohkaissut sitä samoille hajuapajille Chhainan kanssa ja huolehtinut, etten vahingossakaan liikauta soraa kenkien alla ja säikäytä sillä koiraa. Se nimittäin säpsähtää pelkotilassaan siitäkin kesken haistelun ja lopettaa. Missään tällaisissa tilanteissa Chhaina ei edes huomaa mitään, joten on helppoa panna merkille, miten varuillaan Hoina on koko ajan. Ja mitä enemmän se on varuillaan, sitä useampiin kohteisiin pelot laajenevat. Liikennevalot ovat juuri yksi tällainen asia: ne ovat aina olleet läsnä samaan aikaan kuin alkuperäisetkin pelon kohteet, ja nyt ne riittävät yksinkin saamaan aikaan saman välttämisreaktion.

Ottaen huomioon, että Hoina on elänyt suuren osan nuoruudestaan Helsingin Munkkiniemessä, missä ratikat kulkevat vähän väliä ja ihmisiä ja koiria tulee joka puolelta, että se on mennyt busseilla ja käynyt Kampissa teppuilemassa jo nuorena ja että sen sosiaalistaminen ei ole mitenkään eronnut muiden koirieni pentuajoista - paitsi ehkä parempana ja monipuolisempana kuin muiden - kehityskaari on surullinen. Nykyisin voimme lenkkeillä pitkiä lenkkejä rennosti vain yöllä. Aina isojen teiden varsilla, liikennevaloissa, ihan missä vaan tilanteessa, jossa ärsykkeitä on paljon, koirasta näkee, että se kävelee kyllä mutta pakotetusti ja inhoaa joka sekuntia. Otin alkuviikosta aamulenkiltä videota, kun kävimme vain oman asuinalueemme ympäri reilun kilometrin lenkin. Videolla ei näy mitään vahvoja reaktioita, oikeastaan tuo oli melko normaali lenkkimme, mutta koira pälyilee häntä koipien välissä, inhoaa pysähtyä ja yrittää kerran lähteä kotiinpäin hieman isompaa, aivan normaalia autotietä lähestyessämme.

Tähän mennessä kaikki, joilta olen kysynyt asiasta, ovat neuvoneet olemaan itse kuin viilipytty ja vaatimaan koiraa itse selviytymään. Olen seissyt puoli tuntia kadunkulmassa Helsingissä, kun pieniä lumiauroja on tullut joka kulmasta, olen seissyt Turussa vaihtuvan valomainoksen alla ja toivonut, että koiran panta ja hihna eivät petä, olen kävellyt kaikkien pelottavien paikkojen ohi niin neutraalisti, namia kuin leluakin tarjoten, mutta koira pelkää kuolevansa, kunnes pääsee pois tilanteesta. Olen vaatinut koiraa selviytymään, sillä onhan se työkoira, täytyyhän sen selviytyä. Mutta millainen käsitys minulla on itsestäni koiranomistajana, kun katson muka neutraalina omaa rakasta, heikkoa koiraani, vihdoin luovutan ja koira huokaisee helpotuksesta eteisessä ja sammuu kuin saunalyhty koko loppupäiväksi? Olen kysynyt miljoona kertaa itseltäni, miksi Hoinan täytyy selviytyä. Onhan siihen selvä vastaus: jotta voimme elää ja lenkkeillä normaalisti. Mutta emmehän voi siltikään.

Viime aikoina olen alkanut kääntyä oman moraalini mukaiseen vaihtoehtoon, joka kääntää kelkan toisinpäin. Minulla on mielestäni omistajana mahdollisuus ja velvollisuus helpottaa koirani oloa silloin, kun se ei selviä yksin. Kun puolentoista vuoden siedätyshoito on vienyt meitä vain ojasta allikkoon ja lenkkien jälkeen minä tarvitsen yhä useammin tapahtumien jälkipuintia, olen vaistomaisestikin yrittänyt alkaa tehdä lenkeistä Hoinalle mukavia: rentoa vapaana oloa aina kuin mahdollista, lyhyitä lenkkejä, joilla kannustan haistelemaan niin kauan kuin huvittaa, pidempi lenkki yöaikaan ja lenkkireitit pienempiä sisäteitä pitkin. Omistajana omatunto kolkuttaa silti silloinkin, mutta vaakakupissa lyhyt mutta onnistunut ja rento ulkoilu voittaa mennen tullen väkisin pakotetut, pitkät ja pelottavat lenkit - olkoonkin, että olen silloin luovuttaja.

Lyhyemmät lenkit tai lenkit keskiyöllä tosiaan toimivat paremmin. Saan nykyisin todella hyvän mielen siitä, jos ja kun silloin Hoina malttaa haistella rauhassa loppuun keskeytyksittä. Silloin voin aidosti luottaa siihen, että se on rauhallisin mielin ja silloin koen myös itse onnistuneeni. Itselläni olisi halua pidempiinkin lenkkeihin ja Chhaina niihin pystyy, joten ajatus "eläkelenkkeilystä" vajaan kolmivuotiaan paimenkoiran kanssa ei ole kovin mukava. Toisaalta kaikki oikeustajuni huutaa minua tekemään niin, koska tunnen oloni surkeaksi, kun raahaan Hoinaa pidemmälle, vaikka se yrittää melkein joka risteyksessä kääntyä kotiin tai sivuteille ja oikeasti simahtaa heti kun päästään kotiin. "Koiran parhaaksi" ei ainakaan enää riitä perustelemaan pitkiä lenkkejä.

Chhainan tulon myötä olen toki pannut merkille, että kotonakin Hoina on aina ollut taipuvainen ylireaktiivisuuteen: se säikähtää normaalia koiraa kymmenen kertaa suuremmalla reaktiolla jotakin yllättävää kolausta tai sitä että siihen vahingossa osuu, kun se on rentona. Juuri tätä tarkoitan sillä, kun olen joskus joillekuille sanonut kaiken olevan Hoinalle aina ensisijaisesti suurin potentiaalinen uhka. Nyt kaikki tosiaan tietysti korostuu, kun toinen mäntti vaan nostaa päätään ja haukottelee siinä missä toinen on kavahtanut metrin jos toisenkin niin, että "lattiat ovat rullalla".

Kinkkisintä on tajuta se, että oma rakas koira on vähitellen omien silmien edessä kehittynyt siksi, mitä moni kuvaisi ongelmakoiraksi. On esimerkiksi vain kaksi paikkaa, jonne uskallan antaa Hoinan hoitoon, sillä hihnalenkkeilyn ohjeistus on niin vaikea, ja Hoinan hihnalenkitys vaatii tottumattomalta hyvää ennakointia ja tilannetajua, mitä en itsekään aina hallitse. Kun koira ei ole ääniherkkä, ei liikeherkkä, eikä alustaherkkä mutta on kuitenkin mahdollisesti, tietyssä yhtälössä herkkä joillekin tai kaikille näistä, venäytän välillä itsekin käteni, kun sekunnissa rennosti kävelevä koira hyppää hihnan toiseen päähän ja kynsii asvalttia. Ja jos Hoina on ongelmakoira, voiko ongelmakoira olla harrastuskoira? Syksyllähän Hoinan reaktiivisuus oli lievempää, kun emme harrastaneet yhtään mitään, mutta en osaa tässä vaiheessa sanoa, kuinka paljon mikäkin johtuu nyt tässä vaiheessa treenaamisesta, muutosta tai mistään muustakaan. Voin vain todeta tilanteen ja sen, että se on huono.

Hoinassa on niin kovin paljon ristiriitoja. Se on niin tulinen ja menevä mutta niin heikko. Se on niin ihana mutta niin vaikea. Lisäksi koiranomistajana ja viiden itse koulutetun harrastuskoiran perusteella melko kokeneena kouluttajanakin oma kehitys koko ajan Hoinan selviytymisen vaatimisesta sen elämän helpottamisen suuntaan aiheuttaa myös ristiriitoja ajatuksissani. Olenko luovuttaja vai vain armollinen omistaja? Välillä toivon, että joku vain antaisi minulle luvan tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu, mutta tosiasiassa vain minä ja Herra B tiedämme, millaista arki Hoinan kanssa on, muutama muu ymmärtää sitä melko hyvin ja loput vain kertomani perusteella. Jos vain voisinkin sanoin kuvailla, kuinka surkeaa katsottavaa aikuinen Hoina on Chhainan rinnalla yrittäessään käyttää kaikki oljenkorret siinä missä toinen vain lunkisti lönköttelee menemään.

Palaveerasin kaikesta yllä mainitusta Miikun kanssa tällä viikolla, ja keskustelun ja parin säälittävän lenkinräpellyksen jälkeen kävin eilen spontaanisti silittämässä Hoinaa sen omalla patjalla. Se nousi ylös iloisen yllättyneenä, kapusi syliin istumaan, nuoli ja jäi siihen. Puristin sitä lujaa, halasin oikein kunnolla, ja lupasin sille, etten enää ikinä vaadi sitä selviytymään. Minähän olen olemassa juuri sitä varten.

Chhaina 1v

Vuosi sitten en edes suunnitellut pentua. En edes haaveillut pennusta. En tiennyt mitään mistään pennusta, ja tuskin edes seurasin Chhainan ja sisarusparvensa syntymää tai ensimmäisiä viikkoja. En ollut koskaan voinut pahimmissa painajaisissanikaan eläväni kahden bordercollien kanssa. Ei ristussentään ikinä.

Sitten tuli ennustus ja sitten tuli Miikun tekstari. Sitten tuli Chhaina.

Chhaina on uskomattomin koira ikinä sanan kaikissa väreissä. Se on tolloin, ovelin, häijyin, hulluin, hassuin, pirulaisin, idiootein, laiskin ja kouluttamattomin kaikistä tähänastisista koiristani. Se on pellossa kasvanut tulevaisuuden agikaverini, joka ei vieläkään pysy paikalla makaamassa viittä sekuntia kauempaa ja joka tekee juuri niin kuin sitä itseä lystää. Se ei tule käskystä luokse, jollei sille anna siihen jotakin hyvää syytä, ja se heittäytyy selälleen kierimään jokaisen maassa lojuvan kuolleen linnun tai koiranläjän päälle.

Chhaina läpsii, raapii ja ohjailee ihmisen käsiä etutassuillaan, erehtyi rapsuttaja sitten yhden sekunnin tai vain vaivaisen kymmenen minuutin hyväilyyn, ja jos tassu tökitään pois, likka työntää kallonsa paenneen käden alle ja heittää sen takaisin päälaelleen. Chhai on pönttö, hullu, ovela ja uskomaton. Ei sitä voi sanoin kuvailla. Kotona Chhaina tunnetaan ilmiselvästä motostaan: "Wherever there is comfort, there is Chhaina." Lisäksi Chhainan vakiovarustukseen kuuluvat the Huulet ja niiden kymmenet variaatiot, esimerkiksi lerppuhuuli, pirunhuulet, the alahuuli, kielihuuli sekä intohuulet. Eri huulimuodostelmien sekä aina uusien päähänpistojen takia Chhaina on kuullut elämänsä aikana englanninkielisen huudahduksen "Jesus!" ehkä useammin kuin oman nimensä. En siis yhtään ihmettelisi, jos pentu pitäisi itseään vielä jeesuksenakin. :D

Video, jonka @belissahh julkaisi 14. 09ta 2014 klo 5.54 PDT

Yksi Chhainaa täydellisesti kuvaava muisto on ajalta, kun menin katsomaan pentuja (vai peräti hakemaan omaani kotiin?): ajoin autollani Miikun pihaan, ja samassa hiekkatietä pitkin porhalsi luokseni lauma pieniä bordercolliepentuja katsomaan, kuka jännä tyyppi nyt tuli. Sieltä tuli koko pentue - kaikki paitsi Chhaina. Tämä likka ei korvaansa lotkauttanut saati ottanut stressiä siitä, että kaikki muut keksivät juosta yhdessä toisaalle - ehei! Chhaina lähti toikkaroimaan hiiitaaaasti samaa tietä täysin päinvastaiseen suuntaan eikä ottanut kutsuhuutoja kuuleviin korviinsa. Muistan, että silloin kävi kyllä mielessä, että noinkohan tuosta rääpäleestä koiraa tulee tai että kuinkahan päästänsä vajaa se on. :D Ei se karkuun lähtenyt, se ei vaan tajunnut eikä sitä kiinnostanut. Yhtä lailla Chhainalla kesti yli puoli vuotta tajuta, mihin kummaan lelu katosi, kun se heitettiin metrin päähän. Siihen nähden siis välillä likan terävä oveluus suorastaan yllättää!

Hahaha! My sister found this puppy video of Chhaina in her phone. Gosh this puppy had a lot to say! Thank god training has been successful - I could not stand this kind of begging for attention. And Fina seems quite pissed off... #chhaina #naughty #puppy #puppiesofinstagram #bordercolliepuppy #puppyworld #pupstagram #puppies #bordercollie #bordercolliesofinstagram #bcworld #bc #bordercollieoftheday #bordercollielovers #itsabordercolliething #dog #dogstagram #dogsofinstagram #dogoftheday #doglife #dogs #dogsoffinland #doglovers

Video, jonka @belissahh julkaisi 3. 12ta 2014 klo 3.00 PST

Agilityjuttujen lisäksi olen opettanut Chhainalle vain yhden asian, mutta siitä asiasta olenkin todella ylpeä. Chhaina ei ole enää äänekäs haukkuva. Tai no kyllähän se haukkuu agilityssä, jos teen Hoinan kanssa ja sen pitäisi odottaa vuoroaan, ja toisaalta kyllähän se maukuu, örisee, huokailee ja kujertaa kotona silloin, jos se haluaa jotakin. Chhaina on myös mestarieläin näyttelemään oikein surkeaa, suorastaan masentunutta koirapoloa, jos ruoka-aika on uhkaavasti myöhästymässä. Kun useimmiten esitys ei mene minulle läpi, Chhaina päättää toimia suorasukaisemmin ja hyppää suorilta jaloilta 85cm koiraportin yli ruokatynnyrin viereen. Tämän taidon se oppi toissapäivänä.

This little dog is uhm...a little special case... :D #chhaina #pupstagram #puppies #puppy #puppiesofinstagram #bordercolliepuppy #puppyworld #bordercollie #bordercolliesofinstagram #bcworld #bc #bordercollieoftheday #bordercollielovers #itsabordercolliething #dog #dogstagram #dogsofinstagram #dogs #dogsoffinland #doglovers #dogvideos #funnydogs #funny

Video, jonka @belissahh julkaisi 1. 11ta 2014 klo 2.42 PDT

Lenkillä Chhaina koluaa jokaisen ojanpohjan vetäen minut ja Hoinan perässään sinne, syö kaiken syötävän ja syömäkelvottoman sekä kiertää jokaisen vastaantulevan perään heti kun nämä ovat ohittaneet meidät. Jos Hoina säikähtää remmissä jotakin, Chhaina ei edes huomaa vaan laiskan rennosti lönkyttelee menemään, mutta vapaana ollessaan hurja pikku Chhai on töissä. Oiva hakukaari, maihin heittäytyminen, hiipivä lähestyminen ja tuijotus, paimennettavan ohjailu ja välillä sitä kohti hyökkiminen...ja Hoina-parka kun epätoivoisesti haluaisi vain saada juosta rauhassa...

Chhaina nukkuu kynsiä leikattaessa, nukkuu nyt, nukkui äsken ja nukkuu kohtakin, ja aamulla sillä sekunnilla, kun Herra B nousee sängystä lähteäkseen töihin, Chhaina loikkaa paikkaamaan tyhjää puolta viereeni. Se on toisaalta myös ainoa kaikista meillä olleista koirista, joka herättää viikonloppuaamuisin, jos joku muu ihmisistä on jo hereillä mutta hänen makuuhuoneessaan vielä koisitaan. Silloin Chhaina muuttuu mouruavaksi kolliksi ja leikkii, että sänky on pomppulinna.

Agilityssä koiralapsi on ikäisekseen taitava ja vauhdiltaan perusmenijä. Siitä ei koskaan tule tykkiä, mutta sen valttikortiksi muodostuu mitä luultavimmin jäätävä nollavarmuus - tai sitten ei. Persoonana se on kuin minulle nakutettu: suututtaa ja ärsyttää mutta naurattaa ja mykistää sitäkin enemmän. Sen kujeille ei näytä tulevan loppua, ja sen kanssa on vaikea tehdä mitään tosissaan. Jopa agilityssä sillä on the Great Face Expression juuri ennen lähtökäskyä, mikä on saanut jo useamman kouluttajan sekä itseni putoamaan tuolilta. Koiraa ei vaan voi katsoa samalla kun sen kutsuu, koska yksinkertaisesti repeäisi nauruun.

Semmoinen se on, meidän Chhaina. Kun sitä ei etsinyt, se tuli: paras koira. Jos saisin päättää, kaikki tulevat koirani olisivat Chhainan klooneja. Suurkiitos myöskin ihan hullulle Miikulle, joka uskalsi heittää minua viime maaliskuussa tekstarilla ja ehdottaa Chhainaa minulle! Suosittelen syvästi seuraamaan meitä Instagramissa (belissahh), sillä tähän postaukseen on totaalisen mahdotonta kuvailla, miten hullu tuo pieni ihana koiralapsi on! Se tekee minun elämästäni niin sekopäistä, että kaikki on vaan aivan mahdottoman ihanan tärähtänyttä - ja juuri sitä tällainen tunnollinen suorittaja kaipaa vastapainoksi! Ja edelleen: jos Chhaina olisi ihminen, se olisi joko joogaava ja meditoiva buddhalaismunkki (kiire ei ole minnekään...) tai Albert Einsteinin yksinkertainen veli elokuvasta Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi. Katsokaa nyt herranjestas mikä huurupää. :D

 

Muutosten alkuvuosi

Kuva © Katri Pietilä

Ohhoh! Helmikuu on jo puolessa välissä, ja tämä on vasta ensimmäinen merkintämme tänä vuonna! Hapsutassujen blogi on elellyt melkoista hiljaiseloa, vaikka aktiivinen treenikausi agilityn saralla on saatu taas käyntiin kummankin paimenen kanssa ja koulussakin ensimmäisen periodin loppu häämöttää jo. Tauko blogikirjoittelussa johtuu siitä, että olen kirjoitellut muihin blogeihin: treenimuistioon parin säälittävän merkinnän verran sekä uuteen, omaan salaiseen blogiini, jossa olen koettanut tsempata itseäni pieneen elämäntapamuutokseen. :)

Toinen merkittävä syy huomiomme ja ajankäyttömme suuntautumiseen muualle on se, että me keksimme muuttaa halvempaan mutta suurempaan opiskelija-asuntoon, joten sisustusinto ja vanhojen tavaroiden läpikäynti on vienyt kaiken vapaa-ajan, vaikka muuttoon on vielä pari viikkoa. Samaan syssyyn vaihdoin myös viime viikonloppuna auton koiramaisemmaksi, koska etenkin nyt, kun Chhainakin on täysikokoinen, pikku Corolla alkoi käydä meille vähän turhan ahtaaksi! :D Tämä alkuvuosi on siis ollut melkoista myllerrystä mutta samalla parasta aikaa pitkään, pitkään aikaan!

Mitä koiriin tulee, Chhaina aloitti tänään juoksunsa - vain kaksi viikkoa ennen vuoden ikää! Siitä on kasvanut hurjan iso koira, joka saa etenkin nyt vielä karvansa pudottaneen Hoinan näyttämään aivan kääpiöltä sen rinnalla. Paino likoilla oli ainakin pari viikkoa sitten vielä vajaat kaksi kiloa niin, että Hoina oli se massavampi. Chhaina on kuitenkin aivan selvästi 50 cm paremmalla puolella: kotimittauksella 53 cm voisi olla vähiten pielessä oleva mittaus. Hienoa siis agilityä ajatellen, että koiralla on kokoa.

Agilityssä kumpikin koira on nyt alkuvuodesta saanut pääni totaalisesti pyörälle. Chhaina vasta mölliryhmään siirtyneenä vetelee jo nollaratoja lukuunottamatta esteitä, joita vielä skippailemme osana rataa, ja Hoinan kanssa päätin antaa lähtöongelman olla, minkä jälkeen treeneistä on tullut tehokkaita ja todella onnistuneita. Maanantaina vedimme sen kanssa 15 estettä nollana ensi yrittämällä! Myös lisenssin olen vihdoin saanut uusittua, joten muuton jälkeen aion käyttää viikonloppuja muutamaan kisareissuun Hoinan kera. Treeneissä on alkanut olla sellainen flow-meininki, että haluan samantien testata myös kisatilannetta. Muuten kynnys ja paineet nousevat jossakin vaiheessa liian isoiksi, kun tiedän, että koira pystyy kokonaiseen rataan yhä useammin ja useammin ja siksi kisaradoiltakin pitäisi tulla onnistumisia. Kisailua ennen tulee kuitenkin tosiaan vielä se muutto, joten hiljaiselo blogin puolella jatkunee vielä ainakin tovin.

Revontulijahdissa

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on parasta joululomassa, vastaisin oitis "mahdollisuus valvoa ihan niin kauan kuin revontuliennuste vaatii". Mutta koska kukaanhan ei tätä minulta ole kysynyt, minun täytyi tulla kertomaan se ihan itse. :D Kaksi edellistä yötä valvonneena ja sekuntiakaan katumatta on ihana todeta, että ainakin viime yönä näimme varmasti kunnon revontulikaaren täällä Loviisassakin asti. Viime yönä lähdimme kolmistaan: minä, herra B ja siskoni.

Ensimmäiselle jahdille otimme koirat mukaan takapenkille, mutta kamera jäi kotiin osaksi pessimismin ja osaksi tyhjän akun vuoksi. Puolen tunnin ajelun ja oikean paikan etsinnän jälkeen meitä lykästi: vajaan 10 kilometrin päässä kaupungin valoista, maaseudun pimeydessä pysäköimme automme pellon laitaan ja näimme samantien taivaalla valokeilamaisen kirkkaan pystyviivan, joka hyvin äkkiä levisi himmeäksi revontulisumuksi, jota tuskin olisi revontuliksi tunnistanut, ellei olisi nähnyt tuota alkua. Parin tunnin ajan sumu häipyi välillä lähes näkymättömiin ja välillä se muodostui pitkäksi, koko näkymän ylittäväksi kaareksi, jossa ajoittain näkyi pientä aktiivisuuttakin. Kun ennuste puoli yhden jälkeen laimeni, päätimme lähteä viemään koirat kotiin, käymään vessassa, lataamaan kameran akkuja ja tarkistamaan tulevan ennusteen.

Niinhän siinä sitten kävi, että puoli kahdeksi lähdimme takaisin nousevan ennusteen houkuttelemina ja paremmin varustautuneina. Perillä huomasimme kuitenkin, että vaikka revontulet olivat selvästi kirkkaammat kuin aiemmin illalla, pilvet peittivät ne lähes kokonaan. Niiden takaa näkyi vain vihreä kajo. Valokuvista vasta näkyi, että nämä revontulet olivat aktiivisempia ja niistä erottui pystyviivojakin. Täysin tyhjin käsin ei siis tarvinnut palata! Itselaukaisimella nappasimme yhteiskuvankin, kun ei itse revontulissa ollut niin paljon kuvattavaa. Onneksi meillä on vielä ainakin viikko aikaa seurailla ennusteita! :)